Noin kymmenvuotias poika oli yrittänyt itsemurhaa. Sairaalan tapaamisessa hätääntyneet vanhemmat vakuuttelivat rakkauttaan poikaa kohtaan. Poika kuunteli aikansa ja sitten kysyi: Mutta missä se näkyy?

Tämän tositarinan on aikoinaan kertonut eräs lastenpsykiatri.

Kysymys on hyvä. Missä rakkaus näkyy?

Taannoin tutkimuksessa kysyttiin lukiolaisilta parasta lapsuuden muistoa.  Yllättäen valtaosa ei muistellutkaan esimerkiksi ulkomaan matkoja. Tavallisimpia muistoja olivat arkiset puuhailut vanhemman kanssa, esimerkiksi yhteinen kalareissu tai leipominen. Tärkein rakkauden teko on riittävä arkinen yhdessäolo lapsen kanssa.

Työtoveri kertoi kerran kysyneensä jo aikuisilta kolmelta lapseltaan, mikä oli pahinta, mitä hän on äitinä tehnyt. Toisistaan tietämättä jokainen vastasi, että se, kun uhkasit muuttaa toiseen taloon, ellemme ole kunnolla. Lapsille tuli pelko vanhemman menettämisestä.

Kun rakastamme jotakuta, haluamme viettää hänen kanssaan mahdollisimman paljon aikaa. Eikö vain? Näin haluaa vanhempi. Näin haluaa lapsi.

Miksi se ei aina toteudu?

Varmaan vähintään vuosikymmen sitten luin erään julkkiksen haastattelua elämästään. Perheen lasten arkipäivät kuluivat päiväkodissa. Sieltä palkattu hoitaja haki heidät ja hoiti heitä iltaisin. Vanhemmat ehtivät aina töiltään vasta illalla toivottamaan hyvää yötä.

Ehkä molempien vanhempien oli välttämätöntä työskennellä kellon ympäri. Silti ajattelen, että sekä lapset että vanhemmat menettivät paljon.

Asetun nyt kivityksen kohteeksi, kun sanon, että jos elämässä ei ole tilaa lapsille, heitä ei pidä hankkia. Ehkäisykeinot ovat nykyään olemassa.

Kuopukseni ollessa alaluokilla, minulla oli rupeama, että jouduin useana iltana tekemään töitä myös illalla kotona. Totta puhuen se ei ollut ainut tällainen rupeama, mutta tämän muistan seuraavasta syystä.

Yhtenä iltana Kuopus tuli yläkerrassa olevaan työhuoneeseeni. Ihmettelin, eikö hänen pitäisi jo isän kanssa ruveta iltatoimiin. Joo joo, sanoi Kuopus. Mutta kun mä en oo sua paljon yhtään nähnyt moneen päivään, niin ajattelin, että voisin tulla kattomaan.

Lapsen suusta tuli totuus ja herätys asiaan.

Työt voivat siis olla yksi liiaksi aikaa vievä asia, vaan ei ainoa.

Itselläni on kaksi aikuista tytärtä, joilla on parikymmentä vuotta ikäeroa. Erilainen äiti olen ollut kummallekin tyttärelleni. Lapsetkin ovat luonteeltaan erilaisia. Vahvaa taipumusta ylihuolehtivuuteen minulla tosin on ollut. Onneksi fiksut tyttäret ovat pontevasti sitä vastustaneet.  Ihan lonkalta voisin kuitenkin luetella molempien kohdalta asioita ja tilanteita, joissa olisin toivonut toimineeni toisin. Ehkä olen kuitenkin tehnyt myös riittävän monta asiaa oikein, kun molempiin lapsiin on läheiset ja lämpimät välit. Ihaillen katson myös, miten hyvin Esikoinen toimii itse äitinä. Pojasta polvi paranee, sanotaan. Näköjään myös tyttärestä.

Näinä nettiaikoina paineet vanhemmuuteen taitaisivat olla kovempia kuin vuosikymmeniä sitten. Terveen järjen käyttö on silti edelleen sallittua. Kaikkiin kotkotuksiin ei tarvitse mennä mukaan. Kaikkien äitiyden ”asiantuntijoiden ” mieliksi ei pidä toimia.

Tervejärkinen ja – henkinen vanhempi pystyy oppimaan lapsensa tarpeet parhaiten. Jokainen lapsi kun on omanlaisensa. Mikä sopii yhdelle ei välttämättä sovikaan toiselle. Täydellinen ei tarvitse yrittää olla. Riittävän hyvä äiti/isä riittää.

Lähestyvä äitienpäivä sai minut miettimään vanhemmuutta, vaikka itse olen jo lapseni kasvattanut aikuisiksi. Onnittelut siis kaikille Äideille, nuorille sekä vanhoille että siltä väliltä oleville!

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena , Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti!

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat