Kirjoitukset avainsanalla Tampereen Ooppera

Tampereen oopperan La Traviata yllättää minut jo ennen esitystä. Luen päivällä oopperan sivuilta, että Marjukka Tepponen ei esitäkään Violettaa illan esityksessä sairauden takia. Harmitus. Minusta tuli ehdoton Marjukka Tepponen fani viimeistään, kun näin hänet viime kesänä Savonlinnassa Romea ja Julia-oopperan Juliana. Oman pettymykseni läpi ymmärrän, että joillakin muilla, kuten Tepposella, tässä on enemmän menetettävää.

Violettan rooliin nopealla aikataululla hypännyt sopraano Julia Muzychenko-Greenhalgh osoittautuu loistavaksi esiintyjäksi, niin laulu- kuin näyttämötaidoiltaan. Esityksen lopussa hän saa raivoisat aplodit. Ja syystä. Hänen taitojaan en tosin epäillytkään, kun luin netistä, että hän on esittänyt Violettan roolia useasti aikaisemmin, viimeksi viime elokuussa. Ihailen vain hänen kykyään ja rohkeuttaan hypätä vauhdilla liikkuvaan junaan.

Oopperan kolmas eli viimeinen näytös on koskettavin. Peter Ahlqistin lavastuksessa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Fokus on sängyssä, jossa heikentynyt Violetta makaa. Ohjaaja Samuel Harjanne on ohjannut kohtaukselle yllättävän ja silmiä kirveltävän lopun. Voisiko kauniimmin enää Langenneen naisen (La Traviata suomennos) elämän lopettaa?

Ennen loppukohtausta oopperassa juhlitaan, rakastetaan ja uhrataankin rakkaus. Alku on railakas. Juhlivaa kansaa (Oopperan kuoro) ryntää näyttämölle hälisten salin eri ovista. Mielenkiintoinen  avaus!

Kolmetuntisen esityksen aikana Violetta Valerysta (Julia Muzychenko-Greenhalgh), miesten ylläpitämästä, juhlivasta kurtisaanista sukeutuu rakastunut, aidosti tunteva ja tunteistaan kertova nainen. Rakkauden kohde on Alfredo Germont, Paolo Fanale. Lyhyen hetken ajan he saavat elää onnellisina yhdessä, kunnes miehen isä Giorgio Germont, Arttu Kataja, puuttuu asiaan.

Tampere Filharmonia kapellimestari Giancarlo Andrettan johdolla huolehtii musiikista. Minun korvaani orkesteri soittaa hyvin, kauniisti ja tunteikkaasti. Laulajien äänet eivät missään vaiheessa huku soitannon alle, vaan musiikki ja laulu täydentävät toisiaan.

Jossakin muussa esityksessä voisin pitää päälleliimattuna tanssijoiden ja etenkin maagikoiden ja minotaurusten mukana oloa. Tähän oopperaan ne istuvat hyvin, eikä niiden mukanaoloa ole paisutettu.

Ohjaaja Samuel Harjanne on ensikertalainen oopperan ohjauksessa. Olen nähnyt aikaisemmin viisi hänen musikaaliohjaustaan ja pitänyt jokaisesta. Mitään sutta en siis odottanut tästä oopperastakaan.

Niin kuin hyvillä tarinoilla yleensä, myös La Traviatalla on todellisuuspohja 1800-luvulta. Kirjailija Alexandre Dumas nuorempi kirjoitti tästä romaanin Kamelianainen, josta tehtiin myös näytelmä. Verdi teki sitten näytelmän nähtyään aiheesta oopperan La Traviata, Langennut nainen. Ohjaaja Harjanne on sijoittanut oopperan 1920-luvulle.

Ooppera on syntymäajankohdastaan huolimatta hyvin suosittu edelleen. Ne kirjat, näytelmät tai oopperat jäävät elämään, joissa on jotain yleisinhimillistä. La Traviata käsittelee monia nykysuomalaisenkin elämässä leijuvia kysymyksiä. Voiko elämä olla pelkkää juhlaa? Onko aitoa rakkautta olemassa? Uskallanko luottaa? Mitä oikeasti haluan? Voinko olla aidosti oma itseni? Mikä on tärkeintä elämässä?

Niin kuin kokemukseni mukaan monesti tosielämässäkin, myös tässä oopperassa läheisen lähestyvä kuolema saa jäljelle jäävissä esiin parhaimmat ja aidoimmat tunteet.

Lämmin kiitos oopperalle sekä esiintyjille ja työryhmälle!

Tulin kosketetuksi!

ps. Väliajalla syön La Traviata-leivoksen. Sekin on vallan minun makuuni: pehmeä ja sopivan raikas.

 

Oopperakuvat Tampereen ooppera/ Petri Nuutinen

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tampere Filharmonian sävelet luovat myrskyävää tunnelmaa oopperan alkusoitossa Anja Bihlmaierin johdolla. Samaan aikaan videolla näkyy lyhdyn kanssa merelle tähyilevä nainen.

Tämähän on kuin Myrskyluodon Maijasta, ajattelen. Ei, Maijasta ei ole kyse. Richard Wagnerin ooppera Lentävä hollantilainen on ihan oma juttunsa Marika Vapaavuoren ohjauksessa Tampere-talossa.

Ooppera pohjaa myytteihin ja tarinoihin aavelaivoista, joita on kerrottu nähdyn jo ainakin 1800-luvulla. Ne ovat aluksia, jotka katoavat ja ilmestyvät selittämättömästi. Miehistönä on aaveita, kirottujen merimiesten haamuja. Aavelaivan näkeminen ennustaa tekijälleen pahaa.

Lentävä hollantilainen, Tommi Hakala, on kirottu syyllistyttyään ylimielisyyteen luonnon edessä. Kirouksen ansiosta hän joutuu laivan kapteenina purjehtimaan tauotta maailman meriä. Joka seitsemäs vuosi hän voi rantautua. Rauha on hänelle mahdollista vain, jos hän saa naisen ehdottoman ja uskollisen rakkauden aina kuolemaan asti.

Myrskystä rantaan pelastuttuaan hollantilainen tapaa toisen laivan kapteenin Dalandin (Matti Turunen), joka oitis lupaa tyttärensä hollantilaiselle hänen rikkauksiaan vastaan. Daland on kuin ovela kauppamies tytärtään kehuessaan ja miettiessään hollantilaisen rikkauksien määrää.

Kotona Senta (Johanni van Oostrum) on usein kuullut imettäjänsä Maryn (Tiina Penttinen) laulamaa laulua lentävästä Hollantilaisesta. Senta palvoo kuin teinityttö hollantilaisen kuvaa, unelmoi hänestä ja elämän muutoksesta. Tämän ihmemiehen sitten ilmestyessä kotiin kaikki loksahtaa paikalleen. Miesystävä Erik ( Jussi Myllys) saa jäädä siitä paikasta. Myllys tekee sekä laulullisesti että näyttämöllisesti oivallisen roolityön hylättynä kosijana.

Sentasta tulee hollantilaisen vaimo. Johanni van Oostrum on valloittava Senta. Hänen laulunäänensä ja säteilyvoimansa kantaa vaivatta takapermannolle asti. Balladissa hollantilaisesta hän välittää vahvoja tunteita. Tommi Hakala hollantilaisena on vakuuttava. Heidän duettonsa soi kauniina ja vahvana. Taustalla esiintyvä tanssipari ei itselleni tuo mitään lisäarvoa. Pikemminkin se häiritsee keskittymistä Sentan ja hollantilaisen kohtauksiin.

Tampereen Oopperan kuoron joukkokohtauksissa on taitavaa yhteislaulua, elävyyttä ja voimaa. Laulun lisäksi erityisen nautittavaa katseltavaa on oopperalaisten kaunis liikehdintä kunkin kohtauksen vaatimalla tavalla.

Oopperan loppu on surullinen, pelkkää kuolemaa ja luopumista. Mietin, onko koskaan oopperoilla onnellista loppua. Sitäpä en tiedä, kun en ole asiaan perehtynyt.

Annamme esiintyjille runsaat, pitkät ja tunteikkaat aplodit. Mielessäni sijoitan tämän esityksen Tampereen Oopperassa näkemistäni kärkipäähän, ellen vallan ykköseksi. Uskomatonta, että jo 1843 kantaesityksensä saanut ooppera vetoaa edelleen meihin nykyihmisiin.

Vieressäni katsomossa sattuu istumaan herrasmies Helsingistä, joka on kokenut oopperoissa kävijä. Ehdimme vaihtaa kokemuksiamme molempien näkemistä oopperoista. Molemmat muistamme muun muassa kuutisen vuotta sitten Helsingissä esitetyn Lentävän hollantilaisen modernisoidun version. Tampereen hollantilaisessa ei keskustelukumppaniani vaivaa mikään muu kuin lavasteeksi nostetut isot rukin pyörät. Minusta ne ovat hieno oivallus lavastaja Marjatta Kuivastolta. Ne ovat näyttäviä.

Väliajalla syön Lentävä hollantilainen -leivoksen. Kyseessä on mustaherukkaleivos suklaapäällysteellä. Ja toki. Rukin pyörä on suklaisena päällä. Leivos jättää herkullisen jälkimaun, kuten koko ooppera.

 

Oopperan kuvat Petri Nuutinen /Tampere-talo

Jotkut asiat säilyvät hyvinä vuosisatoja. Näin on käynyt W.A. Mozartin oopperalle Taikahuilu. Sen kantaesitys oli 1791 Wienin Wiednertheaterissa. Suomen kantaesitys oli Suomalaisessa teatterissa 1878. Vuonna 2011 Tuomas Parkkinen ohjasi teoksen Tampereen Oopperassa ensimmäisen kerran ja tänä vuonna toisen kerran. Pääsolistit ovat vaihtuneet.

Parkkisen opastamana pääsen 1930-luvun Las Vegasiin. Hyvä juttu. Sielläpä en ole ennen ollut. Olen vallan viehättynyt Tinde Lappalaisen lavastuksesta sekä Elina Vätön esteettistä silmääni hivelevistä, kauniin värisistä puvuista.

Mistä siis tässä oopperassa on kyse? Mistäpä muusta kuin rakkaudesta. Ei ole tosielämässäkään rakkauden kohteen valloittaminen aina helppoa. Ehkä se ei kuitenkaan koskaan ole näin vaikeaa kuin Taminolla, jota Tuomas Katajala roolittaa.

Tamino joutuu monenlaisiin koettelemuksiin ja seikkailuihin yrittäessään pelastaa rakkauden kohdettaan Paminaa, jota esittää Tuuli Takala.

Tuomas Katajala valloittaa minut heti ensimetreillä laulutaidoillaan. Eipä ihme, että hänen mainitaan kuuluvan kansainvälisesti menestyneimpiin tenoreihimme. Nicholas Söderlundin bassoa Sarastona kuuntelen nautiskellen. Tuuli Takala saa laulujensa kautta vahvasti esiin eri tunnetiloja. Ooppera on minusta ihan mahdottoman vaikea laji. Pitää osata paitsi erinomaisesti laulaa, myös viestittää laulun kautta tunnetiloja. Kaiken päälle on osattava näytelläkin. Tuuli Takala onnistuu tässä kaikessa sydäntä sykähdyttävästi.

Taminon kanssamatkaaja Arttu Katajala linnustaja Papagenona on veikeän hauska vekkuli niin lauluineen kuin näyttelijätaitoineen. Voi kun kuitenkin toivoisin, että säästyisin näiltä seksistisiltä vihjauksilta! Papagenokin haluaa vain ”syödä, juoda ja n… nukkua”. Ja yleisö hörähtää. Ilmeisesti kaikki muut paitsi tämä tiukkanutturainen täti. Toiveeni ei siis voi koskaan toteutua. Papagenokin saa lopulta vierelleen Papagenan, kun uskaltaa lupautua vanhaksi eukoksi naamioituneelle Papagenalle.

Kuten oikeassakin elämässä on lavalla niin hyviä kuin pahoja ihmisiä ja joitakin siltä väliltä. Jaakko Kortekankaan esittämä Monostatos tuo mieleeni ajankohtaisesti naapurimaamme valtiaan. Hänkin yrittää saada haluamansa, ellei hyvällä, niin väkisin. Monostatos ei siinä onnistu, vaan saa ansionsa mukaan. Voisiko tämän nähdä ennusmerkkinä?

En muista aikaisemmin olleeni oopperassa, jossa esityskielenä on suomi. Ihan vaikeuksitta suomi ei minusta välillä musiikkiin taivu. Myös puheosuuksia on harvinaisen paljon. Toki tekstitys on myös lavan yläpuolella, mikä onkin toisinaan tarpeen. Mozartin musiikki on vaihtelevaa ja jotenkin helponkuuloista tällaiselle harrastelijalle.

Taikahuilu tunnetaan Yön kuningattaren aariasta. Suvi Väyrynen esittää sen taidolla ja ilmeikkäästi. Ehkä lisää voimaa lauluun kaipailen, mutta enhän ole asiantuntija. Hauskan hupaisaa on, että jossain kohtaa Yön kuningattaria onkin yhdeksän, peräkkäin ja vierekkäin, kaikki samanlaisessa upeassa mustassa asussa.

Ilman Tampereen Fillharmoniaa ja Tampereen Oopperan kuoroa ja  lapsikuoron solisteja Taikahuilu ei voisi toteutua. He tekevät oman osansa musiikillisesta nautinnosta.

Väliajalle olen tilannut Oopperan leivoksen, vaikka tilatessani en tiedä, mitä se sisältää. Se osoittautuu oopperansa näköiseksi: mansikanpunaista päällistä, juustoa ja pohjalla tanakampi taikina. Kruununa marenki. Hyvältä maistuvaa.

Kolme tunnin ilta sisältää Mozartin upeaa musiikkia, nautittavia ja hauskojakin esityksiä ja ajattelun aineksia. Mikä lienee Taikahuilun sanoma? Yhtään en tiedä, mitä Mozart tai oopperan asiantuntijat sanovat. Minä kuitenkin arvelen, että sanomana on rakkauden voima, peräänantamattomuus, yhteistyö ja että hyvä voittaa pahan. Aina. Lopulta.

Mitä mieltä oopperasta on seuralaiseni, aviohenkilöni? ” Ensimmäinen puoli oli kuiva ja pitkäveteinen, mutta toinen puolisko oli kiinnostava”. Ihan hyvä arvio henkilöltä, joka ei pahemmin pidä oopperoista. Esityksen pituutta minä vähentäisin puolella tunnilla. Mistä ja miten, en tiedä. Tuskin se on mahdollistakaan

Ensi-illassa Iso Sali on vain noin puolillaan. Missä on yleisö? Vieläkö korona pitää kotona? Maskit toki ovat käytössä. Halpaa huviahan ooppera ei ole, mutta Tampereella siitä joutuu maksamaan vain kerran vuodessa. Hyvää mieltä tuottava esitys antaa voimaa arjen ikäviinkin asioihin.

Esityksen kuvat Tampere-talo/ Petri Nuutinen

 

Kommentit (3)

EM
2/3 | 

Hupaisa taikahuilu on yksi suosikkioopperoistani ja palautui hyvin mieleen, kun näin edellisen kerran Tampereella. Kiitos

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015
3/3 | 

Hyvä EM. Olisit varmaan pitänyt tästäkin esityksestä. Ohjaajana oli sama Tuomas Parkkinen, mutta pääsolistit olivat vaihtuneet. Kevättalven jatkoja!

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle Esikoisen nuorelle Brysselissä. Iso ilo on ollut Kuopuksen tyttären syntymä viime vuonna. Saamme miehen kanssa nauttia hänen hoitamisestaan Tampereella.

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2025
2024
2023
2022
2021
2020
2019
2018
2017
2016

Kategoriat