Lapsenlapsetko elämän jälkiruoka? Ehei, paljon enemmän! Elämän antama ansaitsematon lahja!

Istun aviohenkilöni, Paapan, kanssa salissa. Alkamassa on pienten muskarilaisten kevätjuhla.

Vauvat aloittavat laululeikin isänsä tai äitinsä kanssa. Heiluttelusta ja nostelusta vauvat selvästi nauttivat. Miksipä eivät? Sitten on isompien, 1-2- vuotiaiden vuoro. Iloisena ja ylpeänä katson, miten reippaasti Mummelin Murunen noutaa soittimensa kopasta ja soittelee sillä äitinsä kanssa. Koko yleisön yhteisessä laululeikissä Paappakin piirtelee ilmaan aurinkoa ja auringon säteitä. Isänä hän harvoin oli mukana lapsen juhlissa. Työ. Sehän se tietysti meni edelle. Nyt hän saa uuden mahdollisuuden.

Hakematta mieleeni tulevat ne monet kevätjuhlat ja joulujuhlat, joista olen saanut nauttia tyttärieni ansiosta. Kesä ei ole alkanut ilman Suvivirren veisuuta. Tänään saan laulaa senkin. Brysselissä asuvien, nyt jo parikymppisten lastenlasten juhliin harvoin pääsin. Toki heidän kanssaan muuten olin siinä määrin kuin oli mahdollista, Suomessa ja Brysselissä. On iso ilo, kun tämä pienin asuu perheineen lähellä. Välimatkat eivät haittaa.

Kuningatar Silvian suuhun on laitettu tämä vertaus lapsenlapsista jälkiruokana. Minusta se tuntuu jotenkin kököltä. Jälkiruokaa voi saada ja itsekin ottaa koska vain, lapsenlapsia ei välttämättä saa koskaan, vaikka haluaisikin. Kyseessä on paljon arvokkaampi asia.

Kuluneen talven aikana olemme saaneet hoitaa Murusta päivän viikossa. Se on tietänyt heräämistä puoli seitsemän maissa. Aikainen herääminen eläkkeellä ei ole oikein minun juttuni, mutta tässä tapauksessa olen sen hyvilläni ja marisematta tehnyt. Niin paljon hauskoja hetkiä päivä tuo tullessaan. Ihana on kuulla Pikkuisen suusta: Mumme.

Kyllä, hiekkalaatikon reunallakin olen istuskellut ja tehnyt hiekkakakkuja. Kuopukseni ollessa pieni, noin 30 vuotta sitten, puhuttiin Hiekkalaatikkohalvauksesta. En ymmärtänyt sitä silloin, enkä ymmärrä vieläkään. Mikä siinä lapsen kanssa hiekkaleikeissä niin halvaannuttaa? Minulla ainakaan ei ollut halvausoireita, vaikka hoidin Kuopusta kotona kolme vuotta.

Hiekkalaatikko on vain yksi leikkipaikka pihalla. Paljon on muitakin mieluisia asioita. Talvella Murunen halusi paljon kolata lunta pienellä kolallaan. Keinu on aina must-juttu. Pihastamme löytyy mitä vain, mielenkiintoisia käpyjäkin. Lähellä on leikkipuisto, jossa on iloa tuottava liukumäki. Murunen on oikea ulkoilmaihminen. Hän on aina mielellään lähdössä ulos.

Sisällä tietysti leikitään. Monet Kuopuksen lelut ovat saaneet matkata vintistä alakertaan. Duploilla rakentelu on kiinnostavaa myös. Ihan pienestä asti Murusen kanssa on katseltu kirjoja ja pian jo luettukin. On ihan ällistyttävää, miten tuollainen, alle kaksivuotias haluaa ja jaksaa kuunnella ja katsella kirjoja.

Paras hetki minulle, Mummelille on kuitenkin päiväunille nukuttaminen. Laulan unilaulun ja samalla sylittelen Murusta. Ei ole ihanampaa tunnetta kuin pieni, rakas ihminen sylissä kädet kaulallani!  

Se joskus murehduttaa, miten kauan ehdin Murusen elämässä olla mukana. Koska tulevaisuuden ennustaminen on mahdotonta, nautin näistä hetkistä miettimättä tulevaa.

Ansaitsematon arvokas lahja! Sitä lapsenlapset ovat!