Ihanata!

Edellisestä kerrasta on aikaa noin vuosi ja kolme kuukautta.

Missä siis ollaan? No, elokuvissa, hyvät hyssykät!

Se edellinen kerta oli 24.2.20 Plevnassa. Seurana oli lomaileva tyttärentytär ja elokuva Pikku naisia. Tämän kaiken sain varmistettua viiden vuoden päiväkirjastani. Elokuvasta olin kirjoittanut itseltäni laatusanat: Hyvä, itkettävä. Elokuvaseuranikin piti leffaa hyvänä, joskin kyyneleitä oli huomattavasti vähemmän.

Nyt könötän Riitan kanssa Tampereella elokuvateatteri Niagaran peräpenkissä. Liput olen ostanut etukäteen netissä, kuten käsky kuuluu. Hiukkasen rupesi epäilyttämään, kun edellisenä lauantaina samassa paikassa on tapahtunut korona-altistumisia. Funtsaan kuitenkin, että ei ainakaan sama altistaja ole enää liikkeellä.

Frouvat ovat lähdössä intoa ja odotusta piukassa teatteria kohti. Tukka on suittu. Huulipuna tosin on poissa. Mitäpä sillä maskia värjää. Ilmassa on silti suuren kulttuurijuhlan tuntua.

Katsojia otetaan näytökseen aina vain 20. Tiedät miksi. Emmepä edes kahden metrin etäisyydeltä kohtaa ketään. Sehän vain passaa. Niagara edellyttää maskien käyttöä. Hyvä juttu sekin, vaikka suun kautta joudun hengittämäänkin, enimmäkseen.

Kova hinku on ollut päästä katsomaan nimenomaan tämä Nomadland. Mainoksen uhreja siis olemme, vaan ei huonon mainonnan. Parhaan elokuvan, parhaan ohjauksen ja parhaan naispääosan Oscar-palkinto vuonna 2021. Suomen ensi-ilta oli maaliskuussa. Jihuu! Mehän ollaan ihan aallonharjalla!

Elokuvan päähenkilö, vankasti keski-iän myöhemmällä puolella oleva Fern pakkaa tavaransa varastoon ja lähtee kiertämään pakettiautollaan maata nykyajan nomadina. Tätä ratkaisua on edeltänyt miehen kuolema ja työpaikan menetys.

Ferniä esittää Frances McDormand. Tai esittää ja esittää. Hän ON Fern. Fern on tavallinen nainen, johon on helppo samaistua, vaikka hänen elämäntapaansa ei valitsikaan. En tiedä, mitä sanalla sielukas tarkoitetaan. Väitän silti, että lähikuvissa hänen kasvonsa ovat sielukkaat.

Palkittu ohjaaja on Chloé Zhao. Hän sai toisena naisena ja ensimmäisenä aasialaisena naisena parhaan ohjaajan palkinnon. Vaikka en ohjaajan työstä mitään tiedäkään, niin toki ymmärrän, että sillä on lopputulokseen paljon merkitystä.

Mikä on elokuvan sanoma, noin niin kuin omasta mielestäni? Ihmisten välinen yhteys ja sen merkitys tällaisessa kiertelevässä elämässäkin. Kohtaamiset voivat olla lyhyitä, mutta keskinäinen avunanto ja välittäminen näkyy, kuten myös erojen haikeus.

Vasta luettuani Suvi Aholan kolumnin (HS 23.5.21), jossa hän kertoo elokuvan kuvaavan uudenlaista köyhyyttä, älyän kiinnittää huomiota siihen puoleen. Vaeltajat tekevät elääkseen monenlaisia hanttihommia matkan varrella.

Valistan itseäni vielä tiedolla, että elokuva perustuu Jessica Bruderin samannimiseen tietokirjaan, joka kuvaa ikääntyviä ja köyhtyviä amerikkalaisia vuoden 2008 jälkeisessä talouslamassa. Taustalla on siis elämän rankkaa todellisuutta ja vaihtoehdottomuutta.

Elokuvan ihmiset eivät tuo leffassa esiin mahdollista huoltaan tai suruaan tilanteestaan. Jotakin todella kiehtovaa tällaisessa vapaudessa kaikkine haittapuolineen täytyy siis olla. Fernillekin tarjotaan kaksikin eri mahdollisuutta asettua aloilleen. Tarttuuko hän niihin? Ei.

Siirrymme hämärästä elokuvasalista valoisaan iltaan. Että tykkäsimmekö? No, ihan varmaan! Ei mennyt 108 minuuttia elämästä hukkaan.

Elokuvan jälkeen mieltäni jää askarruttamaan erään Fernin nomadiystävän lausahdus vapaasti muisteltuna:

”En sano koskaan lopullisia jäähyväisiä. Tapaamme tien päällä. Aina tapaamme.”