Valtsun viehko visiitti

Jos ei ole itsellä, mistä ottaa, niin aina voi lainata.

Edellinen pätee moneen asiaan, myös koiraan. Valtsu eli Valpuri, tiibetinterrieri, tuli ”lainaan” meille, kun oma perhe lähti lomalle lämpöiseen.

Miten arki muuttuu, kun koira tulee vierailulle?

Siten, että asetut mihin vain, kohta on joku kylkeen lykkäytymässä yleensä vaatien samalla rapsutusta. Ihan kepeästi koiruus hyppää sänkyyn tyynysi viereen. Eikä kysele lupia.

Siten, että kotiin tullessa joku on aivan intoa piukassa heti eteisessä vastassa ja mitäpä muuta kuin vaatimassa huomiota. Tovin siinä sitten kestääkin, että saa kenkiä, takkia ja muuta vastaavaa päältään pois. En valita. Vahva on tunne siitä, että onpa kiva, kun tulin.

Hassu juttu muuten, että kaksi omaa koiraamme eivät koskaan saaneet mennä sohvalle. Vaan kuinkas on käynyt muiden koirien kanssa? On kyse sitten tyttären koirasta, tyttären ystävän koirasta tai talvilomakoira Valtsusta, kaikki ovat menneet ilman muuta sohvalle makoilemaan – ja saaneet siellä myös olla.

Oikein vähän jälkikäteen kaduttaa niuhottamiseni sohvasta omien koirien kohdalla. Esikoisen koira, tipsu Minttu Melissa , kerran näytti minulle asiasta mieltään. Tapasin hänet sohvalta ja ankarasti komensin sieltä pois. Mitä teki Minttu? Hipsutteli suoraan sänkyni luo, hyppäsi sinne, kyykistyi pissaamaan ja hyppäsi pois. Kuka vielä sanoo, ettei koirilla ole älliä päässä.

Valpuri on ilmeisen helppohoitoinen kaveri. Ruokaa pari kertaa päivässä, leikkejä, rapsutusta ja torkkumista, lenkille keskimäärin kolme kertaa ja yöksi nukkumaan miehen sängyn viereen matolle.

Haukku kuului vain silloin, kun joku tuli kotiin. Ja näinhän se pitää ollakin. Eivät pääse rosvot ja ryövärit yllättämään. Poikkeuksena oli eräs ystävämies. Kun hän tuli kyläilemään, niin yllätys yllätys: Valtsu haukkui ja haukkui ja aina vain haukkui häntä! Mietin jo, kumpi poistetaan huushollista, vieras vai koira. No, tulihan heistä sitten lopulta kaverit. Voi Valtsu! Haukuit ihan väärää puuta! Mukana ollut naisvieras karsastaa koiria. Hänet olisi kannattanut tyystin haukkua!

Valtsun pehmolelut olivat jääneet kotiin ja sovimme, että ostan sellaisen. Tämä sininen, koirako lienee, oli tosi mieluinen lelu. Sitä Valtsu kuljetteli heitettäväksi tämän tästä. Niin rakas lelu oli, että pian siitä ei ollutkaan paljon jäljellä. Sitäpä hänen piti ihan ihmetellä, miten tässä oikein kävikään. Esikoinen lohdutti, että niin niille Armikoiran leluille heilläkin aina pian käy.

Valtsu istuu, Valtsu seisoo, Valtsu makaa.

Oikea kaunotar, vai mitä sanotte?

Turkki tosin on häpeällisen huonosti harjattu. Sen homman tarpeellisuudesta emme päässeet Valtsun kanssa oikein yhteisymmärrykseen. Pieni sutiminen vielä menetteli, mutta kiitos vaan, ei enempää, eikä pohjia myöten.

Runsas viikko vierähti suit sait. Tällaisen viikon jälkeen jää huusholliin koiran mentävä aukko. Mutta ei. Koiraa emme enää ota. Vielä minä voisin hairahtua, mutta miten tuon miehen saisi hairahtumaan? Siinäpä hyvä kysymys. Pitäisi olla vielä yksi lapsi, joka koiraa mankuu. Kyllä se mieskin siitä sitten sulaisi.