Laila Hirvisaari (ent. Hietamies) on kirjoittanut 41 romaania ja sen lisäksi näytelmiä, tv-sarjoja ja novelleja. Hän on ollut aivan ällistyttävän tuottelias. Ensimmäinen kirja Lehmusten kaupunki (1972) kuvasi Lappeenrantaa. Siitä alkoi Lehmusten kaupunki-sarja. Hirvisaarelta on lisäksi Kannnas-sarja, Hamina-sarja, Laatokka-sarja, Sonja-sarja ja Anni-sarja. On siinä sarjoja ja kirjoja!

Häntä on luettu ja luetaan edelleen paljon. Painosmäärät liikkuvat miljoonissa. Presidentti Tarja Halonen myönsi hänelle professorin arvonimen 2002.

Olenko minä lukenut hänen kirjojaan? Vielä jokin aika sitten olisin sanonut, että enpä ole. Nyt voin sanoa, että olen.

Kun Hirvisaari siirtyi jokin aika sitten tuonilmaisiin 83-vuotiaana, totesimme lukupiiri Käpysissä, että nyt viimeistään on syytä tutustua hänen tuotantoonsa. Kenellekään meistä kolmesta hänen kirjansa eivät olleet tuttuja. Vapaavalintaisesti valitsimme itsellemme kirjan. Minä tyylilleni uskollisena olen lukenut nyt kolme.

Olenpa iloinen, että luin useamman teoksen. Lukemani kirjat ovat keskenään niin kovin erilaisia ja antanevat siten laajempaa kuvaa Hirvisaaren tuotannosta.

1.   Kallis kotimaa (2004, 415 sivua)

Olen ollut asiaan perehtymättäkin ymmärtävänäni, että Viipurissa syntyneen Hirvisaaren monet teokset liikkuvat jotenkin sodan ja sotakokemusten liepeillä. Hänen isänsä kaatui jatkosodassa Lailan ollessa vasta kolmevuotias.

Kallis kotimaa – kirjan alkulehdeltä luen:

Omistan tämän Lehmusten kaupunki – sarjan viimeisen romaanin kaikille Suomen sotaveteraaneille, heille jotka elävät yhä keskuudessamme. Kiitos teille isänmaastamme.

Kallis kotimaa on kuudes siinä sarjassa. Kirja oli ilmestymisvuonnaan vuoden myydyin kirja.

Lehmusten kaupunki-sarjan kirjojen keskushenkilönä on antrealainen rakuuna Tauno Tukeva perheineen. Vaikka en ollut lukenut aikaisempia kirjoja, se ei minusta mitenkään lukukemustani haitannut.

Hirvisaari on alkulehdille laittanut kartan Karjalan kannakselta. Kesällä 1944 siellä on pahoja sotataisteluita, kuolemaa ja loukkaantumista. Kävin oikein joitakin sotatapahtumia netistä tarkistamassa. Kyllä. Kyllä Hirvisaari kuvaa taisteluiden kulkua totuudenmukaisesti. Kirjassa sodan ja surujen keskellä iloitaan, kaivataan, seurustellaan, rakastutaan ja erotaan. Ihmisistä ja ihmissuhteista kuitenkin mielestäni kirjan varsinainen juoni syntyy, sota antaa vaan siihen omat puitteensa. Kirja on viihdekirja, vaikka tapahtumia eletään sota taustalla tai välillä keskiössä.

Mitä pidit, kysyt.

Kirjassa keskeisenä on toivo. Ihmiset kestävät, selviävät ja suuntaavat huomiseen.  Toki se sai taas kerran ajattelemaan sodan mielettömyyttä, jossa sattumallakin on oma osansa tapahtumiin. Siellä oma isänikin oli viisi vuotta. Kyllä Hirvisaari kirjoittaa osaa.

2.   Minä, Katariina (2011, 601 sivua)

Tämäkin kirja oli ilmestyessään vuoden myydyin kirja. Se pääsi myös Finlandia-ehdokkaaksi.

Kirja kertoo Venäjän keisarinnasta Katariina II:sta, joka syntyjään oli Sophie Auguste Frederike, Anhalt- Zerbstin prinsessa. Häntä kutsuttiin jo eläessään Katariina Suureksi. Hän eli 1729 – 1796. Vuodesta 1762 hän oli Venäjän hallitsija kaapattuaan vallan mieheltään, keisari Pietari III:lta. Pietari ehti hallita vain puoli vuotta keisarinna Elisabetin jälkeen ennen vallankaappausta. Hän kuoli epämääräisissä olosuhteissa virallisesti peräpukamien aiheuttamiin kouristuksiin, nettitietojenkin mukaan.

Kirjassa Katariina on kuusikymppinen. Hän on loukannut jalkansa ja joutuu olemaan pitkään vuoteessa. Siellä hän käy elämäänsä läpi uskottunsa, kamaripalvelija Leon August Denikin’n kanssa.

Hohhoijaa. Sanon minä vaan, että on Hirvisaarella ollut aivan mieletön työ selvittää tapahtumat ja kaikkien kirjassa esiintyvien henkilöiden roolit. En voinut olla tarkistamatta netistä joitakin nimiä, että olivatko he oikeasti esimerkiksi hovissa eläneitä henkilöitä. Johan toki. Onhan kirjan lopussakin runsaan kahden sivun henkilöselvitys.

Romaani on käsittääkseni nykyään niin muodikasta biofiktiota. Henkilöt ja keskeiset tapahtumat ovat oikeita, mutta kirjailija synnyttää henkilöiden ajatukset, tunteet ja kohtaamisten sisällön. Hirvisaari saattoi olla tämän ilmiön alkuaallossa. Toimittaja Suvi Ahola (HS 27.9.21) kirjoittaa jutussaan tämän biofiktion jakavan mielipiteitä. Minulla jopa oma mieleni on jakaantunut kahtia. Toisaalta kysyn, tarvitaanko näitä ja jos, niin mihin?  Toisaalta, luen niitä.  Vähän huolestuttaa, että osaako jakaantunut mieleni pitää faktat ja fiktiot erillään.

No, niin tai näin. Minä, Katariina- kirja on mielenkiintoista luettavaa. Se vie väistämättä mukanaan. Eikä vähiten siksi, että se pohjaa todellisiin tapahtumiin. Historian tuntemus ei ole ydinosaamistani. Siinä mielessä saan kirjassa tukiopetusta.

3.   Hiljaisuus ( 2016, 239 sivua)

Kirjailijan viimeiseksi jäänyt teos on jälleen ihan erilaista Hirvisaarta. Eletään kuitenkin 1940-lukua. Alakoululainen Inga Tuonivirta asustaa isovanhempiensa luona. Isän ovat venäläiset ampuneet kotipihaan ja vieneet äidin mukanaan. Tämän kaiken Inga näkee kellarista, jonne on mennyt piiloon. Siitä alkaa puhumaton kausi. Inga kirjoittaa asiansa, mutta ei puhu.

Inga joutuu toisten lasten, mutta myös opettajan kiusaamaksi. Syynä on puhumattomuus, mutta myös ontuminen, jonkinlaisen ylimääräisen varpaan, ”viivasuoran” takia. Kirjassa on onnellinen loppu. En kuitenkaan paljasta sitä, jos vaikka haluaisit lukea sen itse.

Tarina on ehyt, kaunis, koskettava ja uskottava kokonaisuus. Jotenkin ajattelin kaiken aikaa, että tämä sopisi nimenomaan alakoululaisten luettavaksi. Sikäli mikäli nykykoulukkaat yleensä jotakin lukisivat.

Yllätyin, miten monipuolinen kirjailija Hirvisaari oli. Ja miten ahkera, taitava ja osaava. Miten valtavasti hän on joutunut tekemään taustatyötä moniin kirjoihinsa!

Arvostan.

Kuvat Hirvisaaresta ovat kunkin teoksen kannen liepeistä