Jos huushollissa on ollut koira lähes yhtäjaksoisesti kolmisenkymmentä vuotta, se ei ole vähä, mikä puuttuu, jos koiraa ei enää ole.

Esikoisen koira, tiibetinspanieli Minttu jouduttiin aikanaan lopettamaan 14-vuotiaana maksakasvaimen takia.

Vuosi sen jälkeen meille muutti kaksikuukautinen, valkoinen karvakasa, japaninpystykorvan pentu. Kuopuksen intohimoinen anelu ja eri koirarotujen esittely tuottivat hedelmää.

 

Suloinen  pentu sai kotinimekseen Vimma Lumikki Babuska Hasu-pentu. Kasvattaja toivoi, ei kuitenkaan vaatinut, että käyttäisimme koiraa edes jonkun kerran näyttelyssä. Näin koira tulisi arvioitua. Kerran olimme jopa ilmoittautuneet, mutta sitten siihen tuli jokin este. Siihen tyssäsi näyttelykoiran ura alkuunsa. Eipä sellainen touhu olisi meitä lainkaan houkutellut. Teimme ihan oman, arvattavasti täysin puolueettoman arviomme koiramme ominaisuuksista. Loppupäätelmä oli, että Vimma olisi kaikissa kisoissa voittanut kaikki muut kisaajat erinomaisuudessaan. Siksi muiden koirien kannalta olikin hyvä, että Vimma ei osallistunut, ajattelimme.

Kuopuksen koulutuksen tuloksena Vimma oppi pysymään vapaana kotipihassa ja mökin maisemissa. Toki muutaman kerran se erehtyi ylittämään oikeutensa.

Kerran mökillä huutelin Vimmaa. Ei kuulunut, ei näkynyt. Naapuritontilla majailevan siskon mieleen tuli, että ei kai se ole lähtenyt lenkille lähteneen miehen perään. Ei muuta kuin autolla asiaa tarkistamaan. Siellä he menivät peräkanaa oikeaoppisesti tien vasenta laitaa. Siskon mies edellä, Vimma joitakin metrejä perässä hölköttäen. Miehellä tosin ei ollut mitään tietoa, että oli saanut lenkkiseuraa.

Kerran meikäläisen mies lähti mustikkaan kylätien toisella puolella olevaan metsään. Eipä aikaakaan, kun marjastuskaveri varvikko ryskien yllättäen ryntäsi seuraan. Kiireessä marjasanko oli tosin unohtunut matkasta.

Viisi vuotta sitten Vimmalla oli yleistulehdus, joka vei kaikki mahdolliset veriarvot ihan metsään ja koiran tosi huonoon kuntoon. Hoito kesti pari kuukautta, ensin syytä etsien, sitten tulehduksia hoitaen.

Muuten meidän Vanha Rouva oli kutakuinkin terve. Vanhentui toki, kuulo meni lähes kokonaan, mutta riittävä näkö säilyi. Edelleen innostuessaan ”otti aikoja” eli juoksi hullun lailla edestakaisin tai ympyrää.

 

Suunnittelin jo toukokuun alkuun 17-vuotissynttäreitä. Niitä ei enää tullut.

Viime lokakuussa Vimman verivirtsaisuuden syyksi todettiin kasvain virtsateissä. Piti oleman aggressiivista laatua. Elinaikaa luvattiin pari kuukautta. Huonosta kuulosta johtuen Vimma ei sitä onneksi kuullut. Siksi varmaan eli vielä yli viisi kuukautta.

Ihminen on kyllä ihmeellinen värkki. Kun Vimma senkuin porskutti ja pissakin kirkastui lähes kokonaan, ajattelimme, että ei tässä nyt vielä mitään hätää olekaan. Vimma voi elää vielä kesän ylikin.

Toisin kävi.  Viime tiistaina tuli päivä, että pissaaminen ei onnistunut lainkaan kovasta yrittämisestä huolimatta.

Vimma lähti koirien taivaaseen rauhallisesti ja lempeästi eläinlääkärin avustuksella.

 

 

Kommentit (6)

Saikki - 67

Suuri suru kun valtaa rakkaan karvaisen ystävän lähdettyä ,voimia antaa ihanat yhteiset muistot . Olen itse joutunu luopumaan monista koirista ja kissoista viimeksi vuosi sitten 12 v Nöpö kanista ja viikko sitten Vili kissasta joka sai vain elää reilut neljä vuotta sairaus tuli yllättäen . Kyyneleitä ei voi estää kun pois meno satuttaa mut jatkamme matkaa ystävämme sydämessä paikka heille on 🐈🐶🐾🐇

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015

Kohtalotoverina hyvin ymmärrät tilanteeni. Sinulla on tällaisesta luopumisesta jo monta kokemusta. Pidetään muistot sydämessä ja jaetaan niitä samanhenkisten kanssa!

Anja Pohjanvirta-Hietanen

nainen58

Suloinen pieni koira. Varmasti sai elää hyvän ja ilmeisesti koiraksi aika pitkänkin elämän, mutta eihän rakkaastaan koskaan luopuisi. Sairaudenkin tullessa sitä aina jaksaa ja pitääkin toivoa parasta. Toivon sinulle kovasti voimia, vaikka raskasta aikaa tämä on. Vimmalla on paikka aina sinun sydämessäsi ja joskus vielä yhteiset muistot aika kultaa. <3 <3 <3

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015

Kiitos sinulle lämpimistä sanoistasi! Sinulla on selvästi sydän paikallaan!

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Mökin muori
Liittynyt8.5.2014

Lemmikistä luopuminen asettaa ihmisen  kovan eteen. Vaikka sen olisi kokenut miten monta kertaa aikaisemmin niin se viiltää aina yhtä syvältä. Yhdeksän kuukautta sitten saattelin vanhan koirani sateenkaarisillalle, osaan hyvin samaistua  tunteisiisi, voimia sinulle.

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena , Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti!

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat