Näin toteaa siis Jonna Järnefelt Katrinana. Samoin sanoo hänen poikaansa Gustavia esittävä Saska Pulkkinen menetyksen jälkeen teatterikappaleessa Katrina.

Sally Salmisen Katrina- kirjan pohjalta Seija Holma on sovittanut näytelmän Tampereen Työväen teatteriin.  Kun kirja ilmestyi vuonna 1936 se sai suurta julkisuutta ja se käännettiin monille kielille. Kirjailijaa povattiin jopa Nobel-voittajaksi. Kirja sai uutta nostetta, kun Juha Hurme teki  siitä uuden suomennoksen 2020.

Näytelmä kertoo, miten Katrina, suuren talon tytär Pohjanmaalta, rakastuu suuripuheiseen merimieheen, Jyrki Mänttärin esittämään Johaniin. Vastoin vanhempiensa tahtoa hän menee tämän kanssa naimisiin ja päätyy Ahvenanmaalle köyhiin oloihin. Johanin maalailemat yltäkylläiset olot ovat suurta bluffia.

Menetyksiä Katrinalla riittää. Johan lähtee heti merille ja Katrinalla ei ole rahaa, ei toimeentuloa tönössä, jossa rotat pitävät seuraa. Kylän vallasväki kyllä vaatii häntä heti töihin pellolle, mutta palkan saaminen on vähän niin ja näin.

"Niitä, joita rakastan, niitä en saa pitää."

Kova isku on koko perheelle nuorimman lapsen Pikku Sannan hukkuminen. Kolme vanhempaa lasta, pojat, hakeutuvat kaikki merille. Aviomiehen ja poikien jokainen lähtö on suru vaimolle ja äidille. Pojista yksi hukkuu laivansa mukana.

Johan sairastelee ja tekee kuolemaa. Juuri ennen Johanin kuolemaa aviopari keskustelee elämästään ja tapaamisesta  toisella puolella. Se on yksi kauneimmista ja koskettavimmista kohtauksista, joita olen teatterissa nähnyt. Rakkaus on säilynyt. En voi olla kuunelehtimättä. Täydellisen hiljainen sali kertonee, että muut jakavat tuntemuksen kanssani.

Katrinan poika Gustav kokee rakkauden menettämisen tuskan, kun kaupan kaunis Saga (Anna Kuusamo) hylkää hänet. Hänen keinonsa on ryypätä suruunsa ja ryypätä lopulta itsensä hengiltä.

”Elämä on joskus liian kovaa – elettäväksi. Mutta eteenpäin on mentävä.”

Jotensakin näin toteaa jossain tiukassa paikassa Katrina. Hän ei ole niitä naisia, joka luovuttavat. Hän taistelee itsensä ja etenkin perheensä puolesta. Kun ainut lehmä kuolee, kyläläiset tarjoavat avustuksia uuden ostoon. Mitä tekee Katrina? Kieltäytyy ylpeänä. Minä jo mielessäni huudan, että ota nyt hyvä ihminen! Millä meinaat pienet lapsesi ruokkia? Ymmärrän jälkeenpäin Katrinan tavoin, että lahjojen vastaanottaminen olisi merkinnyt sellaisessa sääty-yhteiskunnassa samalla toisten armoille joutumista. Katrina hakee jostain lehmän. Mistä ja miten, se jää minulle epäselväksi.

Voi että! Olisinpa itse yhtä topakka, rohkea ja aikaansaapa kuin Katrina. Kun Johan on köpelö käytännön töissä, sahaa ja naulaa Katrina hänenkin edestään. Ja samalla varoittelee poikia kertomasta sitä kylällä, että Johanille ei naurettaisi.

”Ei ole ollut aikaa olla ihminen”

Eniten itseäni jää näytelmästä kuitenkin mietityttämään tämä Katrinan ystävän kuolinvuoteellaan sanoma lause. Mitä on olla ihminen? Mitä tarkoittaa, että on ihminen? Millaista aikaa se tarvitsee? Viekö suuren köyhyyden keskellä raataminen tunteen ihmisenä olemisesta? Sitäpä mietin.

Ohjaaja Freundlichilta on mainio ja toimiva oivallus tuoda Teija Auvinen kirjailija Sally Salmisena kommentoimaan välillä tapahtumia. Mark Väisäsen lavastus on karuudessaan kaunis.

Näytelmää katsoessa mieleeni tulee monesti Anni Blomqvistin Myrsyluodon Maija. Ihmekö tuo. Kirjailijat ovat pikkuserkkuja ja molemmat kotoisin Ahvenanmaalta.

Väliajalla kysäisen samassa pöydässä kahvia juovilta nuorehkoilta naisilta, mitä he ovat mieltä näytelmästä. He vähän ihmettelevät, miten tätä näytelmää on niin hirveästi kehuttu. Olin heidän kanssaan siinä vaiheessa aika lailla samaa mieltä, vaan en ole enää. Aivan syystä näytelmä on saanut kehuvat arvostelunsa! Uskonpa, että hekin ovat tässä vaiheessa kanssani samaa mieltä.

Esitys jätti minuun sekä vahvan tunnemuiston että antoi runsaasti ajattelemisen aihetta. Se on paljon yhdeltä näytelmältä!

Näytelmän kuvat Kari Sunnari/Tampereen työväen teatteri