Yhtenä aamuna kadulla talomme kohdalla oli kuollut orava. Törmäys auton kanssa oli oletettavasti päättänyt sen päivät. Niin nopealiikkeinen eläin ja silti tuli törmäys! Yrittikö auton ajaja hiljentää, että orava ehtisi tien yli? Toki muistan vuosikymmenten takaiselta ennakoivan ajon kurssiltani opin, että vasikkaa pienempää ei kannata väistää. Huomasiko auton ajaja tapahtuman? Tarkistiko, oliko orava kuollut vai jäikö kitumaan? Jos huomasi, miksi ei edes siirtänyt oravaa tien sivuun?

Miksi näin tunteenomaisesti suhtaudun tapahtumaan? Kuoleehan pieniä eläimiä liikenteessä tämän tästä. Olen varma, että kyseessä on yksi niistä oravista, jotka välillä pihapuissamme kisailevat. Niitä on mukava seurata. Tuttua porukkaa siis.

Näin talviaikaan olen seurannut oravia, kun ne tulevat lintulaudalta apetta hakemaan. Lintulauta on pyöreän metalliputken päässä. Sitä pitkin eivät edes oravat pysty kiipeämään, mutta onhan lähipuskia. Erinomaisen ketterästi ne hyppäävät lähipuskasta lintulaudan reunalle. Joskus samaan aikaan on kaksikin kurrea syömässä auringonkukan siemeniä, toinen toisella laidalla, toinen toisella.

Ikävä tunnustaa, että aika usein olen manannut niiden ilmestymistä. Mokomat rohmuavat pikkulintujen ruoat! Lintulautaa saa olla kaiken aikaa täyttämässä. Mietiskelen myös, missä mahtavat asustella. Onko säällinen paikka? Että eivät tee tuhoa jossakin?

Ja kuitenkin. Kurren kuolema aiheuttaa etäisesti samantyylisiä tunteita kuin lemmikkieläimen kuolema. Elävä olento kuitenkin! Kuulostakoon miten höpsöltä vain! Onneksi olen jo päässyt siihen ikään, että saa vaikka höperehtiä! Pihapuissamme vierailevia oravia ja niiden keskinäistä leikittelyä on mukava seurata.

Jostakin syystä oravia ei lintulaudalla ole näkynyt tällä viikolla tämän tapahtuman jälkeen. Eilen sentään yksi pieni orava hyppeli vaahteran oksalla.

Pikkulinnut, kuten nämä urpiaiset, ovat hyvin saaneet oravista huolimatta syöntivuoronsa lintulaudalla. Olen yrittänyt jokusen vuosikymmenen opetella tunnistamaan lintuja. Aikamoisen huono olen edelleen. Onneksi on mies, jolta voi aina kysyä.

Katumme pitkä suora saa monen autoilijan kaasujalan painumaan raskaasti, vaikka nopeusrajoitus on 40 km tunnissa. Aikoinaan muualta tulevat nuorukaiset käyttivät katua ralliratana. Kunnon kiihdytyksen jälkeen oli mukava tehdä käsijarrukäännös kadun päässä. Tämä lysti loppui siihen, että yksi sankari ajoi isänsä Bemarilla ojaan eikä sieltä omin avuin saanut autoa pois.

Vaikka en tiedäkään olosuhteita, missä yhteentörmäys oravan kanssa tapahtui, saa tapahtunut minut tätimäisesti muistuttamaan meitä kaikkia nopeusrajoituksista. Saattaa käydä niinkin, että tielle ei osukaan orava, vaan jotakin paljon kallisarvoisempaa! Pätee muuten muuallakin kuin meidän kadullamme!

Ps. Kuvat ovat mieheni ottamia.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat