Jos huushollissa on ollut koira lähes yhtäjaksoisesti kolmisenkymmentä vuotta, se ei ole vähä, mikä puuttuu, jos koiraa ei enää ole.

Esikoisen koira, tiibetinspanieli Minttu jouduttiin aikanaan lopettamaan 14-vuotiaana maksakasvaimen takia.

Vuosi sen jälkeen meille muutti kaksikuukautinen, valkoinen karvakasa, japaninpystykorvan pentu. Kuopuksen intohimoinen anelu ja eri koirarotujen esittely tuottivat hedelmää.

Suloinen  pentu sai kotinimekseen Vimma Lumikki Babuska Hasu-pentu. Kasvattaja toivoi, ei kuitenkaan vaatinut, että käyttäisimme koiraa edes jonkun kerran näyttelyssä. Näin koira tulisi arvioitua. Kerran olimme jopa ilmoittautuneet, mutta sitten siihen tuli jokin este. Siihen tyssäsi näyttelykoiran ura alkuunsa. Eipä sellainen touhu olisi meitä lainkaan houkutellut. Teimme ihan oman, arvattavasti täysin puolueettoman arviomme koiramme ominaisuuksista. Loppupäätelmä oli, että Vimma olisi kaikissa kisoissa voittanut kaikki muut kisaajat erinomaisuudessaan. Siksi muiden koirien kannalta olikin hyvä, että Vimma ei osallistunut, ajattelimme.

Kuopuksen koulutuksen tuloksena Vimma oppi pysymään vapaana kotipihassa ja mökin maisemissa. Toki muutaman kerran se erehtyi ylittämään oikeutensa.

Kerran mökillä huutelin Vimmaa. Ei kuulunut, ei näkynyt. Naapuritontilla majailevan siskon mieleen tuli, että ei kai se ole lähtenyt lenkille lähteneen miehen perään. Ei muuta kuin autolla asiaa tarkistamaan. Siellä he menivät peräkanaa oikeaoppisesti tien vasenta laitaa. Siskon mies edellä, Vimma joitakin metrejä perässä hölköttäen. Miehellä tosin ei ollut mitään tietoa, että oli saanut lenkkiseuraa.

Kerran meikäläisen mies lähti mustikkaan kylätien toisella puolella olevaan metsään. Eipä aikaakaan, kun marjastuskaveri varvikko ryskien yllättäen ryntäsi seuraan. Kiireessä marjasanko oli tosin unohtunut matkasta.

Viisi vuotta sitten Vimmalla oli yleistulehdus, joka vei kaikki mahdolliset veriarvot ihan metsään ja koiran tosi huonoon kuntoon. Hoito kesti pari kuukautta, ensin syytä etsien, sitten tulehduksia hoitaen.

Muuten meidän Vanha Rouva oli kutakuinkin terve. Vanhentui toki, kuulo meni lähes kokonaan, mutta riittävä näkö säilyi. Edelleen innostuessaan ”otti aikoja” eli juoksi hullun lailla edestakaisin tai ympyrää.

Suunnittelin jo toukokuun alkuun 17-vuotissynttäreitä. Niitä ei enää tullut.

Viime lokakuussa Vimman verivirtsaisuuden syyksi todettiin kasvain virtsateissä. Piti oleman aggressiivista laatua. Elinaikaa luvattiin pari kuukautta. Huonosta kuulosta johtuen Vimma ei sitä onneksi kuullut. Siksi varmaan eli vielä yli viisi kuukautta.

Ihminen on kyllä ihmeellinen värkki. Kun Vimma senkuin porskutti ja pissakin kirkastui lähes kokonaan, ajattelimme, että ei tässä nyt vielä mitään hätää olekaan. Vimma voi elää vielä kesän ylikin.

Toisin kävi.  Viime tiistaina tuli päivä, että pissaaminen ei onnistunut lainkaan kovasta yrittämisestä huolimatta.

Vimma lähti koirien taivaaseen rauhallisesti ja lempeästi eläinlääkärin avustuksella.