Kirjoitukset avainsanalla Turun kaupunginteatteri

Mitäpä muuta voisi sateisen tuhjuisena päivänä tehdä kuin mennä teatteriin. Tällä kertaa ihan Turkuun asti. Tosin paikkaani varatessa en säästä vielä tiennyt.

Bussi vie miltei teatterin oville asti. Aulassa väkeä kuhisee. Joku muukin taitaa olla samaan esitykseen tulossa.

Porrastasanteella tervetulleeksi toivottaa seinän täyttävä Jussi Vikaisen työ Teatteriaiheita (1963). Minnepä se muualle näin hyvin sopisikaan.

Sen siitä saa, kun ei matkaa ostaessaan kysy, missä paikat ovat. Jos se jossain on mainittu, niin olen sen ohittanut. No, siinähän sitten istua nökötämme parvekkeen neljännellä eli viimeisellä rivillä odottamassa näytöksen alkua. Jos istuisimme parvekkeen eturivillä, näkymä alas olisi tämä. No, alkuharmittelun jälkeen tyydymme osaamme. Parempi sekin on kuin istua taivasalla.

Esitys pohjautuu Robert James Wallerin alkuperäisteokseen Hiljaiset sillat. Marsha Norman on musikaalin tekijä ja Jason Robert Brown säveltäjä ja sanoittaja. Musiikin sovitus on meille tamperelaisillekin hyvin tutun Eeva Konnun. Mainittava on toki, että laulut on suomentanut Hanna Kaila ja tekstin Reita Lounatvuori. Suomen kantaesityksen ohjaaja on Samuel Harjanne, jonka upeita töitä olen Tampereellakin katsonut. Jani Uljaksen lavastus on yksinkertainen ja yksinkertaisuudessaan oivaltava.

Halusin nähdä esityksen, koska siinä näyttelee ja laulaa Francescana Maria Ylipää. Olen kuunnellut häntä aikaisemmin ja ihastunut. Kuulen paria päivää aikaisemmin, että Maria Ylipää on jäänyt äitiyslomalle kaksi päivää sitten ja hänen tilallaan on Elli Vallioja. Toisessa pääroolissa jatkaa Jonas Saari.

Sitä kyllä ihmettelen, että käsiohjelmassa vain Ylipäästä edelleen puhutaan ja kuvia esitellään. Teatterin kuvagalleriassakaan ei ole yhtään kuvaa Valliojasta. Ymmärrän, että uutta käsiohjelmaa ei ehkä kannata tehdä, mutta olisiko voinut laittaa vaikka paperin ohjelman väliin, jossa siitä kerrotaan? No joo, joku voi nyt ajatella, että pitääkö sitä olla noin vaativainen. Pitää, vastaan.

Tarinan juonen noin suurin piirtein muistan. Olen joko lukenut kirjan tai nähnyt elokuvan. Tai tehnyt molempia. Perheenäiti Francesca (Elli Vallioja) salamarakastuu seudulla kiertelevään valokuvaajaan, kun muu perhe, isä ja kaksi lasta, on muutaman päivän poissa. Tunne on molemminpuolinen ja Robert  (Jonas Saari) houkuttelee häntä jättämään perheensä ja lähtemään hänen mukaansa.

 

VÄLIAIKA: LEIVOSKAHVIT JA TAIDETTA

Kun väliaika koittaa, olo on meillä molemmilla jotensakin niin, että joopa joo. Menetteleehän tämä. Näyttelijät näyttelevät kyllä hyvin, niin pääpari kuin muutkin. Ylipäätä silti kaipaan. En tiedä, onko vika meissä parvekkeen ylärivillä istuvissa vai missä, kun laulut eivät sytytä eikä sielua sytkäytä, kyynelkanavien aktivoitumisesta puhumattakaan.

Hiljaiset sillat-leivos on kaunis eikä edes äkkimakea, kuten ulkonäöstä voisi luulla. Hörppäämme kahvit ja menemme katsomaan taidetta.

Väinö Aaltosen Naisen naamio (1962) alalämpiössä on takaosastaan röpyliäinen. Mahtaako teos kuvata sitä, että etufasadi on kuin naamio, joka kätkee sielun rosot? Ehkäpä ei.

Alalämpiön yhdellä takaseinällä on Eila Hiltusen teos Itäiseen tapaan (1964) ja sivuhuoneessa Laila Pullisen kuparinen teos Karthagon hävitys (1969). Harvoin jos koskaan olen teatterissa päässyt samalla näin tasokkaaseen taidenäyttelyyn!

Enhän minä näitä nimiä olisi tiennyt, ellei ystävällinen rouva yhden tiskin takana olisi niistä kertonut. Kirjoittipa hän ne vielä minulle lapulle, kun epäilin, mahdanko niitä muistaa. Kiitos ystävällisyydestä, turkulainen rouva!

 

TOINEN PUOLIAIKA JA KOTIIN LÄHTÖ

Toisinaan teatterissa käy niin, että loppupuoli esitystä tuntuu vetävämmältä kuin ensimmäinen. Niin käy nytkin. Siellä on jopa muutama laulu, jotka iskevät musiikkimakuuni.

Ja ellet sitä vielä tiedä, niin Francesca tekee molemmille kipeän päätöksen ja jää perheensä luo. Tarina ei kerro, katuuko hän joskus päätöstään. Joka tapauksessa hän jatkaa elämäänsä miehensä ja Robertinkin kuoleman jälkeen.

Francescan ratkaisu sopii tällaiselle vanhalle konservatiiville. Joku muu saattaa ajatella, että kyllä rakastumisen tunteeseen täytyy luottaa ja tehdä sen mukaan ratkaisut. Moni tekeekin. Jokainen elää ja eläköön oikeassa elämässä omaa elämäänsä. Enkä tiedä, mitä tämä vanha rouva tekisi vastaavassa tilanteessa. Epäilenpä, että minulle ei enää Robertia vastaan kävele.

Bussi palauttaa meidät Tampereelle reaalioloihimme. Aurajoki teatterin vieressä jää jatkamaan kulkuaan ruskeavetisenä lähtömme jälkeenkin.

 

Näytelmän kuvat Turun kaupunginteatteri/ Otto-Ville Väätäinen

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Saan vieläkin halutessani kiinni siitä sydänjuuria pakahduttavasta ihastuksen tunteesta, kun olin ensi kerran oikeassa teatterissa.

Päinvastoin kuin monet nykylapset, ainakin kaupunkilaissellaiset, olin ehtinyt jo aloittamaan lukion ennen tätä ensimmäistä kokemustani.

Paikka oli Turun kaupunginteatteri. Kaupungissa opiskelevat vanhemmat sisareni minulle tämän ihmeen tarjosivat. Näytelmän nimi oli Miksi valehtelet, Cherie? Itse näytelmästä en kylläkään mitään muista. Mahtavan vau-elämyksen sai aikaan teatterisali joka puolella jyrkästi nousevine katsomoineen, pehmeine istuimineen ja tunnelmineen. Sieluni silmin näen sen edelleenkin.

Todellisuus on tosin toisenlainen kuin sieluni maisema. Tämän  olen myöhemmin todennut Turun kaupunginteatterissa vieraillessani. Jälleen sen tarkistin lopputalvesta, kun olin katsomassa Seitsemää veljestä. Eihän tuossa teatterisalissa joka puolella ole istuimia (eikä voisikaan) eikä se nouse niin ihmeen jyrkästi kuin muistossani! Aika pienikin se on.  Teatteri on ollut remontissa, mutta ihan varmistin, että katsomoon ei ole tehty muutoksia.

Jussi Vikaisen teos, nimeltään Teatteriaiheita, lämpiöön johtavissa portaissa virittää katsojaa oikeaan tunnelmaan.

Mutta entäpä sitten itse esitys, nuoremman polven lahjakkuuden, Lauri Maijalan sovittama ja ohjaama Aleksis Kiven Seitsemän veljestä?

Etukäteen oli tiedossani, että näytelmä on sovitettu nykyaikaan. Mikäpä siinä, johan noita perinteisiä Hiidenkivellä joikaajia on tullutkin nähtyä. Mielenkiintoista.

Mukava havaita, että vaikka pojat ovat näytelmässä nykypäivän termein syrjäytyneitä, Kiven teksti elää heidän suussaan. Oivaltavaa on tuoda veljesten isä ja äiti pilven reunalta katsomaan ja kommentoimaankin poikien toilailuja. Enkeli-äiti jopa välillä suivaantuu poikiinsa ja ajelee heitä takaa jonkinsortin tankilla. Samalla hän latelee liudan vähemmän mairittelevia nimityksiä kullannupuilleen. Pohdimme kovin, löytyvätkö kaikki mielikuvitukselliset kuvailut myös kirjasta. Vaikka lukupiiri Käpysissä viime syksynä luimme teoksen, muistini ei antanut vastausta.

Ensimmäinen puoliaika ei oikein imaise mukaansa. Päällimmäinen ajatus on, että ans kattoo, saapa nähdä. Väliajan kahvi ja näytelmän suklainen, ihana leivos kenties vauhdittavat mieltymyksiä. Kun esitys loppuu, olenkin myyty! Hyvä, hyvä!

Monia kivoja oivalluksia oli tilanteiden toteutuksessa. Nykytekniikka mahdollisti esimerkiksi sen, että Simeon kertoili järkyttävästä unestaan isossa kattokruunussa keikkuen. Saunan palaminen onnistui niin hyvin, että melkein pelästyin. Olihan siellä tietysti se Hiidenkivikin, tällä kertaa tosin sen nimisenä kapakkana. Jos minulta kysytään ja itseltänihän tässä kyselen, niin juopottelu- ja rellestelykohtaus ravintolassa vihaisten härkien ympäröimänä oli liiaksi pitkitetty. Homma olisi tullut selväksi vähemmälläkin meuhkaamisella.

Kukkahattutäti kun olen, niin täysin asiaton oli mielestäni tuoda ryypiskelyn lisäksi huumeiden piikitys veljesten ”biletykseen”. Yksi norjempimielinen ikääntynyt oli sitä mieltä, että se oli nuorisoa varten. Sillä opetettiin, että huumeet eivät kannata. Ja pyh, sanon minä. Se opetuspuoli, jos sitä oli, jäi siihen, että huumeiden piikitys tapahtuu näin, ellei sitä vielä tiedä.

Kokonaisuudessaan näytelmä näytti olevan nuorten mieleen. Sali oli lähes täynnä koululaisia, yläasteelta ja lukiosta, arvelen. Etukäteen pelkäsimme, mitä häiriöitä salissa siksi mahtaakaan tulla. Hui hai! Nuoriso oli hipihiljaa. Eli ilmiselvästi viihtyi. Ja oli teatterin katsojiksi kasvatettu.

Lämpiössä oli DVD:nä myynnissä vuoden 1972 kiitetty ja kohuttu Kalle Holmbergin ohjaus veljeksistä samassa teatterissa. Koska muistini mukaan en ollut esitystä nähnyt, ostin videon ja katsoin sen. Osaksi nykysilmin vanhahtavaa sovitusta, mutta, mitä pitemmälle esitystä katsoin, sitä enemmän siihen tykästyin. Erityisesti nuori Esko Salminen Juhanina oli taivaallinen! Muutenkin siinä esiintyi tuttuja tyyppejä: Heikki Kinnusta, Ilaria Paatsoa ja Juha Mujetta. Nuoren Vesa-Matti Loirin Tuomas jäi tosin mielestäni sieluttomaksi. Molempi siis parempi, niin erilaisia esityksiä kuin olivatkin. Ehkä nykyaikaan kuuluen Maijalan versiossa heiluttiin selvemmin humalassa ja keskinäiset välienselvittelyt olivat väkivaltaisempia.

Mikä onkaan siis veljesten sanoma? Miksi se on kantanut toistasataa vuotta? Kyseessä on aikuiseksi kasvamisen tarina. Se vaatii uskallusta katsoa omaa toimintaansa. On lakattava pakenemasta, syyttelemästä muita vaikeuksistaan ja otettava vastuu elämästään, vaikka se tuntuu kipeältä. Veljesten elämänmuutos lähtee lukemaan oppimisesta. Sen kautta he saavat itsetuntoa ja alkavat löytää paikkaansa elämässä. Tosi silloin ja tosi nyt.

Poistuessani tervehdin ulkona kunnioittavasti Aleksista. Upean ja ajattoman teoksen kirjoitit, vaikka se aikanasi lytättiin. Pitkälti toistasataa kertaa näytelmää on esitetty Suomessa eri teattereissa 1898 olleen ensi-illan jälkeen. Kirjakin on käännetty 20:lle kielelle. Taisi siinä Aleksis minulle hieman vinosti hymyillä vähäeleisesti virkkoen: Tiesinhän minä!

 

Näytelmäkuvat Turun kaupunginteatteri/ Otto-Ville Väätäinen.

 

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2022
2021
2020
2019
2018
2017
2016

Kategoriat