Olin Liisan kanssa siellä Kaisan hautajaisissa. Liisa ei aikonut ensin tulla muistotilaisuuteen, mutta ajatteli sitten, että voisihan se virkistää.”

”Niin. Ja saahan siellä ruokaa”

Että ihan virkistymään hautajaisiin! Enpä ole koskaan ennen kuvitellut hautajaisia virkistyksen ja aterioinnin kannalta. Ne hautajaiset, joihin olen osallistunut, ovat aina olleet itselleni surun paikkoja. Niitä ilman olisin mieluummin ollut.

Kun kuuntelin tätä ihan tolkullisten ihmisten keskustelua, mieleeni tuli joku ikivanha teatteriesitys, muistaakseni telkkarissa. Siinä vanha nainen luki aina kuolinilmoitukset sillä silmällä, että missä on muistotilaisuus. Jos se oli isossa paikassa, hän ujuttautui sinne syömään. Jossakin ravintolassa hovimestarikin jo totesi: Rouvalla on paljon surua.

Antti Eskola toteaa kirjassaan Vanhuus: Joskus kuolinilmoitusten lukemiseen liittyy pieni voitonriemu. ”Tuokin meni ennen minua, vaikka oli paljon nuorempi.”

Kovin vieraalta tämäkin tuntemus tuntuu. Olen toki Eskolan tavoin seurannut kuolinilmoituksia vähintään silmäillen jo useamman vuosikymmenen. En kuitenkaan sieltä aloita lehden lukua kuten hän enkä samalla uteliaisuudella: onkohan tänään ketään kivoja kuolleita.

Ehkä en ole vielä tarpeeksi vanha. Itseäni nuorempien kuolinilmoitukset aiheuttavat enemmänkin kiitollisuutta siitä, että itse olen vielä voimissani. Se kun ei ole mitenkään itsestään selvää. Sen ymmärrän. Etäisemmän tutun kohdalla se tietysti tuo mukanaan myös surumielisyyttä.

Olen tehnyt selväksi, että omissa hautajaisissani ovat toivottavasti läsnä vain lähimmät. He todennäköisesti surevat oikeasti kuolemaani. Vinoutunut huumorintajuni kuitenkin kuiskaa korvaani, että lehti-ilmoituksessa voisi olla: Muistotilaisuuteen ovat tervetulleita kaikki nälkäiset ja virkistystä kaipaavat. Näin voisin tehdä viimeisen hyvän teon. Kaiketi.

Totta puhuen tietyllä lailla ymmärrän tuon virkistäytymisajatuksen. Jos kyseessä on vanhus, jolla elämä on kovin yksinäistä ja tapahtumaköyhää, muistotilaisuudessa hän tapaa muita ihmisiä. Tuohan se myös vaihtelua ehkä muuten yksitoikkoiseen arkeen. Kovin ankeaksi elämä on tosin mennyt, jos virkistystä täytyy hakea hautajaisista.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat