Vaalimakkaraa?

Eilen Tampereen keskustassa käydessäni oikein tarkoituksella kävelin puolueiden vaalikojujen editse. Yritin katsella, jos tarjolla olisi grillimakkaraa. Oli nääs lounas jäänyt väliin ja maha vaati jotain suolaista.

Oli niitä pitkä rivi eri puolueiden kojuja, vieri vieressä. Ja kohtalaista kohinaa alkuiltapäivästä. Makkarasta vaan ei ollut hajuakaan. Ihan varmasti joskus makkaraa on ollut jossain tarjolla! Lehdessäkin on ollut kuvia ihmisistä sitä syömässä melkein sinapit poskilla. Vaan täällä tänään ei muuta kuin kahvia joka kopissa ja makeaa kyytipojaksi. Sivusilmällä katsoessani huonoimmat eväät olivat keksejä, parhaimmat iso siivu jotain piirakkaa. Jos olisin ollut niitä ottamassa, olisin tietysti kelpuuttanut sen puolueen tarjoukset, jolla parhaimmat tarjottavat oli.

Kun palasin Hämeenkadun toista puolta takaisinpäin, niin siellä sain yllättäen ruusun. Vaaliruusu tietysti. Ehdokkaan nimestä en mitään muista, vaikka käyntikortti oli ruusun varteen sidottu. Nuori nainen. Kiitos vaan ruususta. Kohtalaisen hyvin ruusu pysyi kassini puristuksissa hengissä teatteriesityksen ja kotimatkan ajan.

Olihan siellä kadulla monta pysäyttelijää. Oli tarjolla karkkeja ja pusukin. Siis suklainen. Esitteistä nyt puhumattakaan.  Tilanteen mukaan kerroin eri versiota ehdokkaille. Kerroin joko jo äänestäneeni (esitteen tarjoajille) tahi, että vielä mietin, ketä äänestän (jotain hyvää tarjoaville). Kävi siinä sellainenkin moka, että yhdelle kerroin ennakkoäänestäneeni jo, en häntä, mutta hänen puoluettaan. Huomasin sitten vasta, että väärä puolue. Mistä sitä siinä äkkiä pystyy hoksaamaan, mitä liiveissä tai muualla lukee? Tämä ehdokasmies jopa sitten kysyi, ketä äänestin, mutta totesi nopeasti perään, että et sitä tietysti voi sanoa. Naista sanoin äänestäneeni. Ja se oli ihan totta. Selvisin erehdyksestäni kuivin jaloin, kun en ruvennut sen enempää politiikkaa puhumaan.

Niin kauan kuin on voinut ennakkoäänestää, olen niin tehnyt. Tahdon säilyttää tässäkin vapauden illuusion. En ole sidottu olemaan kotimaisemissa äänestyspäivänä. Äänestää kuitenkin aina haluan. Kun se oikeus naisillekin on aikoinaan annettu, on sitä käytettävä.

Joskus aikoinaan ennakkoäänestäessä piti täyttää lappu, jossa muun muassa kysyttiin syytä ennakkoon äänestämiseen. Ruksasin aina kohdan: Matkoilla ulkomailla. Katit, en minä kertaakaan ollut estynyt matkan takia. Kun kuitenkin siihen laitoin ruksin, oli vähän kuin olisin ainakin lentoterminaalissa käväissyt. Sitä lappua kaipaan yhä.

Sen verran vaalikiihko itseeni näköjään tarttui, että himossani söin itse kotona sen vaalipusun. Mieheltä salaa. Ei olisi pitänyt. Maku oli paljon huonompi kuin kaupassa myytävien. Päällyskin oli eri värinen. Sen siitä saa, kun ottaa herkkua vastaan puolueen ehdokkaalta, jota puoluetta ei ole äänestänyt ja vielä ”valehtelee” niin tehneensä. Jos olisin saanut grillimakkaraa, olisi pusu voinut jäädä syömättä. Kenties vastaanottamattakin.

Valhettelu saa näköjään aina palkkansa meillä tavallisilla tallaajilla. Entä poliitikoilla? Jätänpä sen nyt arvailematta.

Enemmän olen tässä sitä mietiskellyt, että koska ja mistä sitä makkaraa olisi saanut? Puolueesta viis.