Näin sanoo nuori, hoikka, tummatukkainen mies WSOY:n kustantaja Carlsonin haastattelussa Bloggariklubilla Kansallisteatterilla..
Mies on kirjailija, 29-vuotias Miki Liukkonen, jonka kolmas teos Hiljaisuuden mestari on juuri huhtikuussa julkaistu.
Katselen ja kuuntelen miestä mietteissäni. Olen hiljattain lukenut hänen haastattelunsa Helsingin sanomista ( HS 7.4.19). Siinä hän on hyvin avoimen tuntuisesti kertonut juomisestaan, mielisairaalaan joutumisestaan/ hakeutumisestaan, ahdistuksistaan ja muista psyykkisistä ongelmistaan. Henkilökohtaisista vaikeuksista kertominen on ollut niin avointa, että toimittajakin on varmistellut, haluaako Liukkonen oikeasti kaiken julkisuuteen. Haluaa.
Näen edessäni miehen, joka vaikuttaa ujolta, huumorintajuiselta, vitsikkäältä. Välillä mieleeni tulee ajatus, että haluaako hän vähän vedättää meitä kuulijoita. Mikäpä siinä. Sekin käy. Olemmehan vapaaehtoisesti tulleet häntä kuuntelemaan.
Hiljaisuuden mestari- kirjassa puhutaan paljon Subwaysta ja sen patongeista. Yllättäen Liukkonen sanoo, että ei edes tykkää niistä. Subwey tuli kuulemma kirjaan siksi, että hän asuu sitä vastapäätä. Tosin hän sanoo haastatelleensa taustatyönä Subweyn työntekijää. ”Leipien valmistuksessa on jotain meditatiivista, se on niin puuduttavaa.”
Liukkonen sanoo kirjoittavansa asioista, joista ei tiedä mitään. Toisaalta hän sanoo, että hän ei tee paljon taustatyötä, on älykäs, tietää paljon kaikesta. Liukkonen kirjoittaa kahviloissa, koska kotona kissa häiritsee työskentelyä.
Tärkeinä kirjailijoina Liukkonen mainitsee esimerkiksi Kafkan, Dostojevskin ja Gogolin. Kovia nimiä kirjallisuuden markkinoilla.
Mistä kirjan nimi Hiljaisuuden mestari on tullut, kysyy Carlson. Kirjassa käsitellään paljon kommunikaatiota ja sen vaikeutta. Kommunikaatio Liukkosen mielestä vain sekoittaa. ” En oo onneksi puhelinmyyjä.”
/etlehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/dsc05038.jpg?itok=EdBEsnZ1)
Liukkonen kirjoittaa meille halukkaille omistuskirjoituksen kirjaansa. Vaikutelma ujoudesta vahvistuu, kun hän ei tilanteessa ota katsekontaktia. Voin aavistella, miten kiusallisia moiset tilanteet ovat niille, jotka eivät esiintymisestä pidä. Nykyään se vaan lienee välttämätöntä mainontaa.
/etlehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/dsc05031.jpg?itok=QKvxEKzd)
Entäpä sitten itse kirja, Hiljaisuuden mestari.
Voin sanoa vilpittömästi, että kirjan noin kolme ja puolisataa sivua eivät minulle kunnolla avautuneet. En hakemallakaan keksinyt, mikä oli kirjan perimmäinen sanoma. Eikö jokaisella kirjallakin ole sanomansa? Kirjassa kerrotaan Oneillin perheestä, joista jokaisella on kovasti psyykkisiä ongelmia. Perheen 26-vuotias bulimiaa sairastava poika löydetään kuolleena Subway-patonki kädessään. Poliisi Bremer epäilee isää. Seikkaileehan siellä muitakin henkilöitä, esimerkiksi talonmies. Perinteinen, looginen juoniromaani kirja ei kuitenkaan alkuunkaan ole.
Lukiessani luulen toisinaan olevani jotenkin kärryillä, kunnes taas kohta huomaan olevani ihan kujalla! Että ei menisi liian helpoksi, välillä sivun ala-osassa on viitteessä pienellä präntättyä tekstiä, kuten esimerkiksi sivulla 279: Niin, voisipa sanoa, että joillekin muinainen aritmomania on kutsumus, vaikka numerot ajallaan rutinoitusivatkin sielunelämän intaglioihin, ikään kuin katoaisivat…Monet alaviitteet ovat lisäksi paljon pitempiä.
Helsingin sanomien kirja-arvostelija Jukka petäjä (HS 13.4.19) sanoo: ”Hiljaisuuden mestari on äärimmäisen mielenkiintoinen, neuroottinen ja omapäinen romaani.” Hyvä- huono- akselilla sitä ei hänen mielestään voi arvioida. Osittain saatan yhtyä tähän arviointiin. Kirja on minusta mielenkiintoinen, ehkä ei ihan äärimmäisen, niin kuitenkin. Ja omapäinen. Todellakin. En ihan ole perillä siitä, milloin kirja voi olla neuroottinen. Kirjaa lukiessani saatoin välillä tuntea itseni, ellen nyt ihan neuroottiseksi, niin ainakin ymmärrysvajaaksi. Siitäkin huolimatta jatkoin lukemista. Enkä edes vastentahtoisesti. Jollakin lailla se koukuttaa. Ehkä kuvittelin, että kun luen ja luen, niin jossakin kohtaa lopulta ymmärrän enemmän.
Kun luin Aamulehden arvioitsijan Markus Määttäsen arvion (AL 17.4.19), jossa hän erinomaisten ylisanojen kanssa ja viiden tähden kera kehuu romaania loistavaksi, luulen ymmärtäväni, että minulta puuttuu joko järkeä tai ymmärrystä. Mitä todennäköisimmin vika ei ole kirjassa, vaan minussa. Saattaisi olla, että uusi lukukerta, ajan kanssa, antaisi ymmärrystä enemmän. Tahi sitten minun olisi syytä lukea Liukkosen edellinen kehuttu ja palkintoehdokkuuksia kerännyt kirja, O, päästäkseni ehkä sitä kautta paremmin sisälle hänen ajatteluunsa ja kirjoitustapaansa.
Kirjan ensimmäisellä sivulla, ensimmäisessä lauseessa Liukkonen kysyy: Ymmärrätkö sinä, mitä minä puhun? No, et tietenkään ymmärrä. Typerä kysymys. ………sinä suodatat tämän kaiken sanomani oman psyykkisen rakenteesi läpi tajuntaasi ja lopulta tuloksena on pelkästään sinun näkemyksesi minun näkemyksestäni. Taidatkos sen oivaltavammin sanoa. Näinhän se toimii.
Miki Liukkonen on omistanut etulehdillä Hiljaisuuden mestari-kirjan itselleen. Carlsonin haastattelussa hän kertoo seuraavaksi kirjoittavansa oman elämänkertansa. Ensimmäinen osa tulee olemaan Kohtuvauva, toinen osa Nuoruus ja kolmas osa tätä hetkeä, jonka hän sanoo päättyvän tähän Carlsonin haastatteluun.
Niitä odotellessa.
