Jonkun viisaana pidetyn miehen muistelen lausuneen jotakin otsikon tapaista matkan ja päämäärän suhteesta. Enpä nyt olisi välttämättä ihan samaa mieltä. Riippunee paljon siitä, millainen on päämäärä ja millainen matka.

Tyttären perheen luo Brysseliin tullessani ensisijaista oli kyllä päästä perille.  Matkakin sujui tosin mallikkaasti.

Tampereelta Helsinkiin meitä oli vain kolme komeaa koneessa. Lentohenkilökuntaa oli siten yksi enemmän. Tarjolla oli vettä, jos sitä osasi pyytää. Muistuipa mieleeni yksi pääsiäispäivä toistakymmentä vuotta sitten. Olin tulossa Hampurista Kuopuksen kanssa. Isossa koneessa (konetyypistä ei mitään käryä) meitä oli kuusi matkustajaa. Kentällä ennen lähtöä tarkistin varmaan noin 99 kertaa, olemmeko varmasti oikean portin luona, kun ihmisiä ei ruvennut tulemaan enempää. Oikeassa olimme. Siihen aikaan sai vielä lipun hintaan hyvän aterian. Sillä lennolla saimme  lisäksi mukaamme kuohuviinipullon.

Helsinki-Vantaalla minulla oli Brysselin koneen odotusaikaa noin kolme tuntia. Kun lippuja yrittää mahdollisimman halvalla ostaa, eivät ajat aina mene ihan optimaalisesti. Mutta mikäpä hätä minulla. Ehdin käydä katsomassa Kainuu-huonetta ja tutustumassa uusiin “ lepo/nukkumiskapseleihin”, mikä ikinä lieneekään virallinen nimi. Ihmettelin, miten tuolin “katon “ saisi kiinni. Joku henkilökuntaan kuuluva arveli, että siihen ehkä tarvitaan rahaa. Eestiläinen nuoripari sen sijaa tiesi, että senkun vain ottaa kiinni ja vetää. Kas tässä se on yksi lapsen ja aikuisen ero. Lapsi olisi varmaankin jo kokeillut vetämistä sinä aikana, kun mina seisoin tumput suorina asiaa pähkäillen.

Eivät hassumpia olleet nämä “sukkulat”. Huonosti nukutun yön jälkeen olisin voinut varmaan hyvin nukahtaakin. En kuitenkaan arvannut sitä tehdä. Epäilin, että jos laitan puhelinherätyksen päälle, niin herätys voi livahtaa  väärään aikaan tai väärään päivään ja jään koneesta kuin Jämsän äijä taivahasta. Meinaan vaan, että pientä kokemusta siihenkin suuntaan on.  Lepotuoleissa oli vielä uudenkarhea tuoksu. Sopii toivoa, että siinä vaiheessa, kun useampi henkilö on jo siellä kuolannut, niitä välillä puhdistetaan.

Brysselin kone oli aika lailla täynnä. Tosin tällä kertaa yhtään meppiä ei osunut koneeseen. Vieruskaverinani oli nuori, flunssasta kärsivä nainen, joka yritti torkkua takkinsa alla. Minä puolestani yritin olla jopa hengittämättä sinne päin, että virukset eivät lähtisi lentoon väärään suuntaan. Ilman juttuseuraa luin ja  ratkaisin  ET-lehden ristikon. Toki nautin Finnairin nykyhetken ilmaiset tarjoilut; teetä ja mustikkamehua.  Kahvia ja vettä olisin myös saanut.  Ei kuitenkaan pidä liikaa ahnehtia.

Brysselissä oli viisitoista astetta lämmintä, mutta pilvistä. Esikoinen käytti runsaaasti aikaa ruuhkissa istumiseen, kun haki minua kentältä. Lapsenlapsilta sain kotona ne odotetut tulohalaukset. Ja tottakai; olivat mokomat taas kasvaneet tässä kolmessa kuukaudessa. Kultapoika kohta näyttää jättävän minut kainalokepikseen.

KAKSI ALIMMAISTA KUVAA BRYSSELIN KENTÄLTÄ. TOISESSA NÄKYVÄ AVARUUSSUKKULA VIITTAA BELGIALAISEEN TINTTI-SARJAKUVAAN.

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena , Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti!

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat