En ole oikein päässyt mukaan tähän konmarittamishuumaan. Ostin kyllä kirjan, kun aloitin vintin siivouksen pari vuotta sitten. Ajattelin sen antavan pontta hommaan.
Vaan kuinkas kävi? Kirja on edelleen lukematta hyllyssäni. Vintti tuli kyllä siivottua. Tytär luki kirjaani ja tarjoili minulle valittuja paloja. Mikä lie meikäläisen ennakkoluulo, kun en ruvennut fanittamaan?
Epäillen suhtaudun konmarilaiseen peruslähtökohtaan (näin olen ainakin asian ymmärtänyt): ellei tavara tuota sinulle iloa, siitä on syytä hankkiutua eroon.
Siis tuota iloa? Tuottaako iloa esimerkiksi pölynimuri? Ei. Tuottako iloa vessaharja. No, ei takuulla! Entä paistinpannnu? Just joo, varmana ei. Toki niiden KAUTTA saa iloa muun muassa puhtaasta kodista ja hyvästä ruoasta. Mutta kyllä mutkat on oiottu, jos säilytettävän tavaran sinänsä pitäisi aina tuottaa iloa.
Myönnän. Olen kerettiläinen ja tulkitsen asioita kuin muinainen piru Raamattua tietämättä edes asioista tarpeeksi. Johtuu varmaan siitä, että vinttiä lukuunottamatta tyhjennystä tavaroistani ei ole tapahtunut. Joku kerta kyllä päätin poistaa vaatekaapistani turhat. Poistui kaksi mekkoa. Vuosikymmeniäkin käyttämättä olleet vaatteet sovittaessa näyttivät käyttökelpoisilta. Edelleen ovat takaisin komeron syövereissä. Ulkoiluttanut en ole niitä kertaakaan.
Jostakin syystä tartuin kuitenkin ruotsalaisen Margareta Magnussonin kirjaan Mitä jälkeen jää. Taito tehdä kuolinsiivous. Jostain lehdestä olin siitä lukenut ja uteliaisuus voitti.
Vaikka nimi on mikä on, Magnusson toteaa heti etusivulla, että kyse on perusteellisesta siivouksesta ja turhista tavaroista eroon pääsemisestä, että arki helpottuisi. ”Sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä ikääntymisen tai kuoleman kanssa.” Tavaroista, jotka tekevät elämän mukavaksi, ei edes pidä pyrkiä eroon.
Magnusson itse kertoo olevansa ”80 -100 vuoden välissä” ( 82 kertoo kirjan takasivu) ja haluaa, että lapsille ei jäisi hirveää jälkisiivousta. Hän ei halua olla vaivaksi kuoltuaankaan. Niin hänellä kuin meillä muillakin varttuneilla on kokemuksia kuolleiden läheisten kotien siivoamisesta.
Äitini kuoli 90 vuotiaana toistakymmentä vuotta sitten. Hän oli vuosia raskaalla kädellä hävittänyt tavaroita, vaatteita, papereita, surukseni jopa hänen ja isän väliset kirjeet sota-ajalta. Kaapitkin olivat puoliksi tyhjiä. Ajattelimme siskojen kanssa, että asunnon tyhjennys on kevyt keikka. Väärin! Pahasti väärin! Yhdeksänkymmenen neliön rivitalossa tuntui tavaraa sikiävän sitä mukaa kun jotakin sai pois!
Magnusson neuvoo kyselemään ystäviltä, tutuilta ja sukulaisilta, haluaisiko joku jotakin sellaista, mitä itse ei enää tarvitse. Hyvä neuvo! Kirpputoreja, antikvariaatteja on myös syytä käyttää.
Yksi kirjan neuvoista on, että kylään mennessään voi viedä kukkien sijasta jonkun itselle tarpeettoman tavaran kotoa. Kyseenalainen käytäntö. Itse ainakin haluan saada mieluummin kukkia kuin lisää jotain sälää, josta en edes ehkä pidä. Toinen juttu on, jos olen vaikkapa ihastellut kyseistä esinettä vieraaksi tulevan kotona. Tässäkin voi olla vaaransa. Ei kannata koskaan olla kovin ihastuneen oloinen esineeseen, josta ei oikeasti pidä. Se voi löytyä kohta sinun lukaalistasi.
Toisaalta, kirjailija rohkaisee laittamaan kiertoon sellaiset lahjat, joista ei pidä. Silläkin uhalla, että lahjan antaja ihmettelee, kun sitä ei näykään esillä seuraavalla kerralla.
Niin pitkälle kuin Magnusson en kuitenkaan menisi lapsien tilanteen helpottamisessa. Hän oli perinyt äidiltään kauniin rannerenkaan, jonka hänen isänsä oli antanut vaimolleen kauan sitten. Hän myi sen, että viisi lasta eivät joutuisi sen omistamisesta riitoihin. Sääli. Olisi voinut ehkä muitakin keinoja olla.
Me neljä tytärtä arvoimme äitimme korut. Se sujui, kun kerran niin olimme päättäneet. En ole katkera, mutta olisin minä sen todella kaunista käsityötä olevan kameekorun mielelläni ottanut. Väleissä ollaan silti siskon kanssa. Sainhan kuitenkin muuta, esimerkiksi kauniin akvamariinikultasormuksen.
Aloita kellarista, ullakosta, eteisen kaapeista ja vaatekomeroista, älä valokuvista tai kirjeistä, neuvoo Magnusson. Varmasti viisas neuvo. Valokuviin ja kirjeisiin voisi juuttua ikiajoiksi. Toki esineisiinkin liittyy monenlaisia muistoja. Kivutonta kuolinsiivouskaan ei siis aina ole.
Ilahduin, kun Magnusson oli keksinyt, että jälkeensä voi jättää laatikon, jonka määrää hävitettäväksi kuoleman jälkeen. Sinne hän säilöö tarpeettomat, mutta itseä varten säilytetyt tavarat, kuten rakkauskirjeet. Niihin on ihana uppoutua välillä.
Ilahdustani seurasi järkytys, kun hän sanoo, että laatikon tulisi olla pieni, kenkälaatikon kokoinen. Miksi? Mitä kenkälaatikkoon muka sopii? Minulla on ullakolla kuudenkymmenen litran laatikko nimellä: Anjan muistoja. Se sisältää mm. päiväkirjoja ja kirjeitä yhdeltä ja toiselta. Jahka tässä elämiseltäni ehdin, käyn sitä antaumuksella läpi. Kai sitä jälkipolvi samalla vaivalla maailmasta lähdettyäni veivaa roskiin isommankin astian? Käykööt kuntosalilla lihaksia hankkimassa tarpeeksi ahkeraan!
Omaa tavarataivastani miettiessäni mieleeni putkahti jostain Helinä Siikalan järkyttävän ihana ja tosi runo! Löysin sen jo vuosikymmeniä sitten, mutta edelleen olen siihen ihastunut. Hieno muistutus siitä, mikä on tavaroista huolehtimistakin tärkeämpää.
Sanat edelleen sanomatta
silti en vaikene
Rakkaamme kuolevat meiltä pois
Odotamme oikeaa parempaa hetkeä
Ei sitä tule, ei ole oikeaa hetkeä
On vain tänään, tämä tässä ja nyt
Siksi en vaikene
Ojennan kättäni, annan kasvojen aueta, silmien ja suun
Sinua en laske ohitseni
Saatan lakata
saatan mennä pois
jos niin tahdot, menenkin
mutta ohitseni et pääse
Kosketan sinua
- niin että jos kuolisitkin
