Elämä on yllätyksellistä.

Eräänä puolikauniina huhtikuun lauantaina en vielä kello 13 tiedä, että tunnin päästä olen sähköpyörän omistaja.

Että siis joku antaa pyörän minulle?

Ehei. Vaikka tuskin minulla siihen mitään vastaan olisi ollut. Ehkä.

Pyörätaikureitten auto tuo komeasti Tähden kotiportille. Vaikka olen juuri tullut läpihikisenä salilta, pyörää on pakko kokeilla. Rumat ne vaan tukalla ilman hikeä ja kuivilla vaatteilla koreilee.  

Pysyn satulassa.

Tähän on siis tultu.

Tapahtumien kulku on edennyt jotensakin näin.

Olen jo jokusen vuoden puhunut, että haluan ostaa uuden pyörän seitsemänvaihteisen Helkama Tuulin tilalle. Ei se mikään huono pyörä ole, mutta kuitenkin aika raskas polkea. Ollut aina.

Siispä rupean tuumasta toimeen. Kevättalvella ostan Pyörätaikureilta karvapohjasukset. Samalla siellä jo varoitan, että tulen keväällä pyörää ostamaan.

Nyt on se päivä.

Aviohenkilö kysyy, lähdenkö sähköpyörää ostamaan. Melkein kiukkuisesti vastaan: ”En tietenkään. Olenhan sanonut, että sähköpyörää en osta. Korkeintaan ostan sen sitten, kun olen niin vanha, että en jaksa tavallisella pyörällä ajaa.” Aviohenkilö lähtee mukaani.

Katselen ja kyselen myyjältä kevyttä seitsenvaihteista pyörää matalalla keskitangolla. Siis sellaista mallia mummo. Matalalla tangolla siksi, että vaikka nyt vielä saan jalkani nousemaan, niin kuka tietää koska se ei enää onnistu. Ei tässä sentään pyörää joka vuosi ostella.

Onhan siellä toiveideni mukaisia pyöriä. Myyjä kuitenkin sanoo, että kaikki ne ovat yhtä raskaita. Pitäisi ostaa enemmillä vaihteilla ja korkealla keskitangolla. Ne kaikki ovat kuitenkin mallia ”nuorison raggaripyörä”. Sellaisella tosin ajaa ystäväni Riitta. Minä en.

Miten lie sattuu, että myyjä puolihuolimattomasti sanoo: ”Tässä olisi kyllä sähköpyörä, seitsemän vaihdetta, käsi- ja jalkajarru ja matala keskirunko. ” Hän mainostaa vielä, että sillä polkiessa ei tule hiki. Siihen totean, että hikoileminen liikkuessa on vain hyvä juttu.

Tästä eteenpäin asioiden kulku on minulle jotenkin hämärän peitossa. Niin kuitenkin käy, että koeajan pyörää pihassa. Mieskin koeajaa. Kuuntelen opastusta, kuinka vastusta lisätään ja vähennetään ja joitakin muita juttuja.

Yhtäkkiä kuulen sanovani, että minä otan sen. Ihme ja kumma, mieskään ei ankarasti vastusta. Hän kylläkin vaimeasti ehdottaa, että pitäisikö vielä käydä toisessa paikassa. Ei käydä.

Saan ostopäätökseni jälkeen vielä opastusta esimerkiksi siitä, miten akun saa pois ja varmaan jotain muutakin. Pyörä jää liikkeeseen matkamittarin laittamisen ja akun latauksen takia. Liikkeen sulkemisaika on jo nimittäin ohi.

Huh huh! Kyllä meitä miehen kanssa kotimatkalla autossa naurattaa tämä polkupyöränostoreissu. Mies toteaa, että jos hän ostaisi sähköpyörän, hän kyllä perehtyisi asiaan paremmin. Mitäpä siihen saatan sanoa kuin että niin minäkin tekisin.

Siis elämä on yllätyksellistä.

Nyt voin ajaa paitsi Tuulilla, myös Tähdellä. Kyllä minun kelpaa.

Sitäkin olen ajatellut, että mahtoiko kauniin punaisella värillä olla jotain tekemistä äkkinäisen ostoni kanssa. Nimittäin. Ensimmäinen pyöräni kymmenvuotiaana oli punainen Lommo. Isä oli sen kunnostanut jostakin vanhasta pyörästä ja maalannut punaiseksi.

Jos Tähdestä tulee yhtä rakas pyörä, mitä Lommo oli, niin ostos on hyvä.