Kirjoitukset avainsanalla konsertti

Valoa pimeyteen –tapahtuma oli viikko sitten Tampere-talossa. Aiheena tänä vuonna oli muisti. Tapahtumassa oli alan osaajien ja tutkijoiden luentoja ja monenlaisia esittelyjä.

Nyt teen muistikokeen, mitä päällimmäisenä on mieleeni jäänyt.

Tärkeää on muistaa, että muisti ei ole mikään videokamera, vaikka amerikkalaisessa tutkimuksessa enemmistö niin luulikin. Muisti on ennenminkin kuin Wikipedia: sitä voi sekä itse että muut muuttaa. Muistikuvan vääristymiä voi tulla jo esimerkiksi tarkkavaisuuden puutteesta havaintotilanteessa, mutta myös nykypäivästä. Mikähän selittänee minun ja Pikkusisareni muistieron yhden nuken omistajuuden suhteen? Pikkusisko väittää sen olevan hänen ja minä taas minun. Sisko on näyttänyt tueksi valokuvan, jossa hän on nuken kanssa. Pah, sanon minä! Koskapa pikkusiskot eivät olisi yrittäneet omia isosiskon tavaroita?

Muistin syntejä ovat paitsi esimerkiksi torjunta, virhetulkinnat, vääristymät, alttius vaikutuksille, niin myös itsepintaisuus. Asiat, jotka haluaisimme unohtaa, eivät välttämättä unohdu ja päinvastoin.  

En panisi pahakseni, jos jo lopultakin unohtaisin sen kerran, kun jätin käsilaukkuni Lahdessa Mariankadulla maahan parkkiruutuun. Siitä on aikaakin jo pari vuosikymmentä. Olimme miehen ja Kuopuksen kanssa yhdellä mummomarssiksi kutsumistani reissuista. Kävimme ensin miehen yhden tädin luona siellä Mariankadulla, sitten hänen kanssaan toisen tädin luona vanhainkodissa ja sitten vielä parissa paikassa. Vanhainkodissa totesin, että käsveskaa ei ole missään. Olin nostanut sen autoa uudelleen pakatessani, tädin tullessa kyytiin, hetkeksi kadulle – ja siihen unohtanut. Yksityiskohtiin menemättä, jotka nekin kyllä olivat mielenkiintoisia, voin kertoa, että tarinalla oli onnellinen loppu.

Voisi tietysti kysyä, miten hömelö olen nyt, kun jo silloin olin melkein umpipöljä. Itse ajattelen kuitenkin niin päin, että minullahan menee nyt hyvin, kun en ole sen koommin jättänyt veskojani, en edes kukkaroa. Ai niin. Vuosikymmeniä sitten jätin kukkaroni Visbyyn menevän laivan kahvilaan. Pääsin sitten ihmettelemään, miksi minua kuulutetaan. Sitäkään temppua en ole enää (vielä) tehnyt näillä vuosikymmenillä.

Oma muistini on hyvä, on monen uskomus. Lieneekö samantapainen uskomus kuin se, että autoilijoista iso enemmistö uskoo olevansa keskimääräistä parempi kuski?  Itse en uskalla väittää, että olisin koskaankaan ollut muistihirmu. Nykyään nimet ovat yhä useammin hukassa, siitä auton avaimesta puhumattakaan, joka on jo yli kaksi vuotta ollut joron jäljillä jossain kotona. Siitä on tosin seurannut se hyvä asia, että tätä ainutta avainta pidän nyt kuin kruunun jalokiveä. Siitäkin huolimatta se on ollut ilman minua ja autoa kerran matkalla Jyväskylään ja kerran Brysseliin. Omapäinen avain!

Aivoja voi jatkuvasti muokata, vanhanakin. Aivot oppivat koko ajan uutta, niitä kannattaa siis ruokkia. Tee asioita, jotka tuottavat mielihyvää, siitä aivotkin tykkäävät. Vanhan muisti ei kuitenkaan ole yhtä tehokas kuin nuorempana. Aistien heikkeneminen voi vaikeuttaa havaitsemista ja siten mieleen painamista. Muistiin palauttaminen vaatii usein enemmän vinkkejä kuin nuorempana. Eipä ole montakaan päivää aikaa, kun naisissa yritimme muistaa, kuka olikaan se, meidänkin aikanammekin elänyt, säveltäjä Tuusulassa, jonka talon Alvar Aaalto suunnitteli. Vaikka olin jopa käynyt Villa Kokkosessa viime kesänä, ratkaisevaan "vinkkiin" tarvittiin nettiä.

Unohtaminen on terapeuttista. Jos muistaisimme kaiken, olisimme yhtä hukassa kuin emme muistaisi mitään, on joku viisas sanonut. Helppo uskoa.

Riemastuttavinta päivässä oli tietokoneen kasvokuvasta arvioima ikä. Arvion kerrottiin perustuvan laajaan analysointiin eri-ikäisten kuvista. Minäkin sain iäkseni 36 vuotta. Pääsin elvistelemään samanikäiselle tuttavalle , joka hävisi nuoruudessa minulle kahdella vuodella.  Vahvasti alakanttiin olivat muidenkin arviot, joita kuulin. Yksikin nuorehko nainen sai tietää olevansa kymmenvuotias. Vähän häntä varoittelin: joudut holhouksen alle. Joku kuului juttelevan, että paikan valaistus teki tepposia, totta tai ei. Mutta monet naurut saimme! Mikäpä sen parempi. Siinähän se ikäkin piteni saman tein.

Robotit  ja tanssiryhmä ihmetyttivät ja ihastuttivat .

Näkymättömyysviitaksi nimetyn laitteen linssit kadottivat sormen. Onneksi sillä ei kuulemma kuitenkaan voi hävittää isoja esineitä.

Muistia voi kehittää myös pelien avulla. Ipadiin ladattava, kaiken ikäisille sopiva, Brain Farmer peli, pääsi minunkin härpäkkeelleni. Tasoja on kuusi, joka taso aina edellistä vaativampi. Enää vain pitäisi muistaa sitä sentään joskus pelatakin.

Mukavinta oli yllättävä tuttujen tapaaminen. Kahden entisen työtoverin kanssa, myös jo eläköityneiden, nautimme pullakahvit. Vaikka kuulumiset olivat osaksi surullisia, hetkestä jäi lämmin fiilis.

Tapahtuman jälkeen alkoi Tampere auttaa – tukikonsertti. Sen olivat järjestäneet Tampere-talo ja Moro-lehti. Tuloilla SPR :n Tampereen osasto järjestää kotouttamiseen kuuluvaa suomen kielen opetusta maahanmuuttajille. Sain nauttia muun muassa Johanna Debreczenin upeasta äänestä ja nuorten Kormus-yhtyeen musiikillisesta vimmasta. Kappaleet sopivat vanhemmillekin korville. Yhtyeen keikalle en tokikaan muuten olisi mennyt. Nyt pääsin, ikään kuin vahingossa, oman boxini ulkopuolelle. Se on minusta aina hyväksi.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Eil​en täällä Brysselissä tytär ilmoitti: “Sulla ja mulla on sitten illalla meno. Se on syntymäpäivälahja.” Tarkempaa tietoa ei herunut. Sain sen verran kuitenkin selville, että sisätiloissa ollaan. Se oli hyvä uutinen. Nimittäin eilen ja tänään on täällä ollut uskomattoman kova tuuli, eilen illalla myös satoi.

Kun automatkan jälkeen astuimme sisään Palais Des Beaux-Arts -rakennukseen, en vieläkään tiennyt, missä olemme. Paikka on konserttisali, jossa en ole koskaan aikaisemmin käynyt.

Kävi ilmi, että Orchestre de Paris konsertoi siellä solistinaan argentiinalaissyntyinen sellotaiteilija Sol Gabetta. Kapellimestari, jonka nimi, Paavo Järvi, kuulosti suomalaiselta, olikin käsiohjelman mukaan eestiläinen.

Pariisin orkesteri oli jo päivällä tiedottanut, että se omistaa tämän konsertin edellisiltaisten terroiskujen uhreille. Konsertin alussa, käsiohjelmasta poiketen, kapellimestari ilmoitti heidän soittavan ensin Sibeliuksen Valse Tristen uhrien muistolle. Sen jälkeen, ilman aplodeja, nousimme kaikki seisomaan ja kunnioitimme pitkällä hiljaisuudella järkyttävän teon uhreja. Tunnelma oli koskettava. Vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Hirmuteon järkyttävyys tuli entistä enemmän lähelle, kun tajusi, että ainakin osa soittajista asuu Pariisissa ja heidän kotikaupungistaan ja sen ihmisistä, ehkä läheisistäkin, on kyse.  Tragedia oli konserttitalossa näkyvissä myös niin, että heti sisääntuloaulassa oli kaksi poliisia. Näin ei kuulemma yleensä ole.

Sellisti soitti orkesterin kanssa kauniisti ja ilmeisen taitavasti kauniin melodista Camille Saint-Saens`n konsertto numero yhtä. Moisesta en ollut koskaan kuullutkaan, mutta nautiskellen sitä nyt kuuntelin.

Ennen sellistin osuutta oli Arvo Pärtin musiikkia ja sellistin jälkeen Hector Berliozin. Virolaisen Pärtin musiikki ei itseäni varsinaisesti ihastuttanut, mutta varmasti hänenkin kuuntelijoitaan löytyy.

Miltei ulkomusikaalisena seikkana havaitsin, että kapellimestari Järvi johti huomattavan paljon pelkällä tahtipuikkokädellään, siis oikealla. Vasen tuli mukaan vasta voimallisemmissa kohdissa. Mielenkiintoista havainnoida eri orkesterijohtajien tyylejä.

Täysin ulkomusikaalinen havaintoni koski monien naisviulistien kenkiä. Jesses, miten he ylipäänsä pysyivät pystyssä älyttömän korkeilla neulankantakoroillaan? Tätä ihmettelen erityisesti minä, joka hätinä osaan kävellä edes mummomallin niin sanotuilla korkokengillä.

Raivoisista aplodeista huolimatta orkesteri ei soittanut ylimääräistä. Se oli pienoinen pettymys, vaikka kello olikin jo puoli yksitoista. Brysselissä konsertit ja teatterit alkavat aina vasta kello kahdeksan tai yhdeksän illalla. Työssäkäyvät eivät useinkaan ole kotona vielä neljän aikoihin, kuten meillä. Tavallinen illallisaika perheissä on kuulemma vasta kello seitsemän tienoilla.Poistuminen sujui sutjakkaasti. Takkinaulakkoja oli useita. Tietyillä penkkiriveillä istuville oli määrätty naulakko, joka myös jo tullessa lipuista tarkastettiin. Näin ei mihinkään päässyt syntymään suuria jonoja. Tämän käytännön voisin antaa vinkiksi esimerkiksi Tamperetalolle.

Ilta oli kaikkinensa kiinnostava, vaikuttava ja koskettava! Autolle kävellessä saimme vielä ihailla valaistua Saint Michaelin katedraalia.

Kaunis kiitos illan tarjoajalle!

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat