Mitäpä muuta voisi sateisen tuhjuisena päivänä tehdä kuin mennä teatteriin. Tällä kertaa ihan Turkuun asti. Tosin paikkaani varatessa en säästä vielä tiennyt.

Bussi vie miltei teatterin oville asti. Aulassa väkeä kuhisee. Joku muukin taitaa olla samaan esitykseen tulossa.

Porrastasanteella tervetulleeksi toivottaa seinän täyttävä Jussi Vikaisen työ Teatteriaiheita (1963). Minnepä se muualle näin hyvin sopisikaan.

Sen siitä saa, kun ei matkaa ostaessaan kysy, missä paikat ovat. Jos se jossain on mainittu, niin olen sen ohittanut. No, siinähän sitten istua nökötämme parvekkeen neljännellä eli viimeisellä rivillä odottamassa näytöksen alkua. Jos istuisimme parvekkeen eturivillä, näkymä alas olisi tämä. No, alkuharmittelun jälkeen tyydymme osaamme. Parempi sekin on kuin istua taivasalla.

Esitys pohjautuu Robert James Wallerin alkuperäisteokseen Hiljaiset sillat. Marsha Norman on musikaalin tekijä ja Jason Robert Brown säveltäjä ja sanoittaja. Musiikin sovitus on meille tamperelaisillekin hyvin tutun Eeva Konnun. Mainittava on toki, että laulut on suomentanut Hanna Kaila ja tekstin Reita Lounatvuori. Suomen kantaesityksen ohjaaja on Samuel Harjanne, jonka upeita töitä olen Tampereellakin katsonut. Jani Uljaksen lavastus on yksinkertainen ja yksinkertaisuudessaan oivaltava.

Halusin nähdä esityksen, koska siinä näyttelee ja laulaa Francescana Maria Ylipää. Olen kuunnellut häntä aikaisemmin ja ihastunut. Kuulen paria päivää aikaisemmin, että Maria Ylipää on jäänyt äitiyslomalle kaksi päivää sitten ja hänen tilallaan on Elli Vallioja. Toisessa pääroolissa jatkaa Jonas Saari.

Sitä kyllä ihmettelen, että käsiohjelmassa vain Ylipäästä edelleen puhutaan ja kuvia esitellään. Teatterin kuvagalleriassakaan ei ole yhtään kuvaa Valliojasta. Ymmärrän, että uutta käsiohjelmaa ei ehkä kannata tehdä, mutta olisiko voinut laittaa vaikka paperin ohjelman väliin, jossa siitä kerrotaan? No joo, joku voi nyt ajatella, että pitääkö sitä olla noin vaativainen. Pitää, vastaan.

Tarinan juonen noin suurin piirtein muistan. Olen joko lukenut kirjan tai nähnyt elokuvan. Tai tehnyt molempia. Perheenäiti Francesca (Elli Vallioja) salamarakastuu seudulla kiertelevään valokuvaajaan, kun muu perhe, isä ja kaksi lasta, on muutaman päivän poissa. Tunne on molemminpuolinen ja Robert  (Jonas Saari) houkuttelee häntä jättämään perheensä ja lähtemään hänen mukaansa.

VÄLIAIKA: LEIVOSKAHVIT JA TAIDETTA

Kun väliaika koittaa, olo on meillä molemmilla jotensakin niin, että joopa joo. Menetteleehän tämä. Näyttelijät näyttelevät kyllä hyvin, niin pääpari kuin muutkin. Ylipäätä silti kaipaan. En tiedä, onko vika meissä parvekkeen ylärivillä istuvissa vai missä, kun laulut eivät sytytä eikä sielua sytkäytä, kyynelkanavien aktivoitumisesta puhumattakaan.

Hiljaiset sillat-leivos on kaunis eikä edes äkkimakea, kuten ulkonäöstä voisi luulla. Hörppäämme kahvit ja menemme katsomaan taidetta.

Väinö Aaltosen Naisen naamio (1962) alalämpiössä on takaosastaan röpyliäinen. Mahtaako teos kuvata sitä, että etufasadi on kuin naamio, joka kätkee sielun rosot? Ehkäpä ei.

Alalämpiön yhdellä takaseinällä on Eila Hiltusen teos Itäiseen tapaan (1964) ja sivuhuoneessa Laila Pullisen kuparinen teos Karthagon hävitys (1969). Harvoin jos koskaan olen teatterissa päässyt samalla näin tasokkaaseen taidenäyttelyyn!

Enhän minä näitä nimiä olisi tiennyt, ellei ystävällinen rouva yhden tiskin takana olisi niistä kertonut. Kirjoittipa hän ne vielä minulle lapulle, kun epäilin, mahdanko niitä muistaa. Kiitos ystävällisyydestä, turkulainen rouva!

TOINEN PUOLIAIKA JA KOTIIN LÄHTÖ

Toisinaan teatterissa käy niin, että loppupuoli esitystä tuntuu vetävämmältä kuin ensimmäinen. Niin käy nytkin. Siellä on jopa muutama laulu, jotka iskevät musiikkimakuuni.

Ja ellet sitä vielä tiedä, niin Francesca tekee molemmille kipeän päätöksen ja jää perheensä luo. Tarina ei kerro, katuuko hän joskus päätöstään. Joka tapauksessa hän jatkaa elämäänsä miehensä ja Robertinkin kuoleman jälkeen.

Francescan ratkaisu sopii tällaiselle vanhalle konservatiiville. Joku muu saattaa ajatella, että kyllä rakastumisen tunteeseen täytyy luottaa ja tehdä sen mukaan ratkaisut. Moni tekeekin. Jokainen elää ja eläköön oikeassa elämässä omaa elämäänsä. Enkä tiedä, mitä tämä vanha rouva tekisi vastaavassa tilanteessa. Epäilenpä, että minulle ei enää Robertia vastaan kävele.

Bussi palauttaa meidät Tampereelle reaalioloihimme. Aurajoki teatterin vieressä jää jatkamaan kulkuaan ruskeavetisenä lähtömme jälkeenkin.

Näytelmän kuvat Turun kaupunginteatteri/ Otto-Ville Väätäinen