Elämme Muistiviikkoa, jonka teemana on Hyvää elämää muistiystävällisessä yhteiskunnassa.

Näissä merkeissä istun Tampereen pääkirjasto Metson Lehmussalissa kuuntelemassa Marja Jylhää Alzheimerpäivän tapahtumassa. Hänen esityksensä nimi on Ikääntyminen, muistisairaudet ja suomalainen palvelujärjestelmä.

Marja Jylhää on aina yhtä mielenkiintoista kuunnella. Tässäpä nainen, jolla on tutkimuksellinen tieto hallinnassa, jonka hän osaa selkeästi välittää muille. Sen lisäksi hänellä on vankkoja näkemyksiä tiedon pohjalta. Edellisen kerran kuuntelin Jylhää hänen kirjansa Vanhuustutkijan koronavuosi julkistamistilaisuudessa viime vuoden marraskuussa. Voit lukea postaukseni tilaisuudesta klikkaamalla tästä.

Jo hyvissä ajoin ennen tapahtuman alkua ihmisiä on paikalla. Pirkanmaan muistiyhdistyksen toiminnanjohtaja Teija Siipola esittelee aluksi Marja Jylhän.

Mediasta saattaa saada kuvan, että muistisairaudet ovat yleistyneet. Joo-o. Kun vanhoja ihmisiä on enemmän, muistisairauksien määrä nousee. Kuitenkin, Euroopassa yli 75-vuotiailla muistisairauksien yleisyys on vähän laskenut, tietää Jylhä. Vuosittain noin 14500:lla suomalaisella diagnosoidaan joku muistisairaus (THL). Näistä tavallisin on Alzheimer. Yli 90-vuotiaista joku muistisairaus on 30 prosentilla. ” Enemmistöllä ei ole muistisairautta”, korostaa Jylhä. Noin satavuotiaista sairaus on noin 60 prosentilla.

” Vanheneminen on menestystarina, suomalaiset vanhuspalvelut eivät ole”. Me elämme yhä vanhemmiksi. Nyt 65-vuotiaalla on tilastollisesti jäljellä 21 elinvuotta. Puhutaan uudesta myöhäiskeski-ikäisten ryhmästä, joka on keskimäärin terveempi, koulutetumpi, kykenevämpi kuin 20 vuotta sitten.

Muistisairauksissa on kyse aivojen elimellisestä sairaudesta, ei vanhuuden höperyydestä. Tiedetään, mitä aivoissa tapahtuu, ei tiedetä miksi. Myöskään ehkäisevää tai parantavaa hoitoa sairauteen ei ole.

Muistisairas-nimitys ei Jylhän mukaan ole hyvä, koska muistamisen ongelmat eivät ole ainoita oireita eivätkä edes ensimmäisiä. Usein ensin tulee hahmottamisen vaikeuksia. Esimerkiksi television avaaminen ei onnistu tai eksyy tutuissa maisemissa. Vasta taudin edetessä tulee muistiongelmia: ihminen ei esimerkiksi muista juuri kuulemaansa asiaa tai hän itse kertoo saman asian uudelleen.

Muistisairauksien riskitekijöitä kyllä tunnetaan. Sairauden ehkäisyssä on Lancet-lehden mukaan (2020) samoja tekijöitä kuin vaikkapa sydän- ja verisuonisairauksissa tai monissa syövissä:

-      tupakoimattomuus

-      kohtuullinen alkoholin käyttö

-      hyvä ravitsemus

-      lihavuuden välttäminen

-      liikunta

-      sosiaalinen aktiivisuus

-      mielen aktiivisuus eli kiinnostus maailmasta

-      päävammojen välttäminen

-      ilmansaasteiden torjuminen

”Muistisairauden saaminen ei ole silti koskaan oma vika eikä omien ratkaisujen aiheuttamaa”, sanoo Jylhä painokkaasti. Ikääntymisen myötä sattuma puuttuu peliin.

Diagnoosin saamisen jälkeen useimmat elävät itsenäistä elämää kuten ennenkin vielä vuosia. Kun sairaus etenee, tarvitaan yhteiskunnan palveluita. Tilastojen avulla Jylhä esittää, miten yli 85-vuotiaiden ympärivuorokautinen hoito on jopa vähentynyt kymmenessä vuodessa. Samoin dementiaa sairastavien yli 90-vuotiaiden hoivakotihoito on vähentynyt.

Missä he siis ovat? Kotona sairaudestaan johtuen liian vähäisten kotipalveluiden piirissä? Omaisten hoidettavana? Omaishoito säästääkin julkisia varoja kolme miljardia euroa vuodessa. Siis kolme miljardia. Vain pieni osa omaishoitajista on sitä virallisesti. Miten selviävät yksin asuvat? ”Vanhuspalvelujen kuntoon saattaminen tarvitsee valtiovallan päätöksiä”. Näinpä. Näkisi vain. Varmaankin taas vaalien alla annetaan variksen valoja eikä sitten tapahdu mitään.

”Tulevaisuus on vanhojen, johon kunkin yhteiskunnan on sopeuduttava”, sanoo Jylhä minusta vallankumouksellisesti. ”Muistisairaalle hyvä yhteiskunta on kaikille ihmisille hyvä: turvallinen, selkeä, helppokäyttöinen. Muistisairas ihminen on nykyisen ja tulevan yhteiskunnan jäsen”.

Tässä ihan reaalimaailmassa, tässä yhteiskunnassa, kokemukseni mukaan todellisuutta on usein myös se, että muistisairasta ei hylkää vain yhteiskunta, vaan myös ystävät. Pelkäämmekö tartuntaa? Pelkäämmekö sitä tosiasiaa, että itsekin voimme sairastua? Vai koemmeko neuvottomuutta, miten suhtautua sairastuneeseen? Suurella ilolla olen lukenut lehdistä muistisairaista ja heidän puolisoistaan ja/tai omaishoitajistaan, jotka ovat rohkeasti tuoneet esiin sairautta ja sen vaikutuksia. Ne ovat opiksi meille nyt ja mahdollisesti vinkkinä tulevaisuuteen.

Pois lähtiessä Muistiyhdistyksen taulu salin oven suussa muistuttaa asioista, joiden tekeminen on sekä hyödyllistä että hauskaa.