Kirjoitukset avainsanalla Soile Yli-Mäyry

Tämän kehotti muistamaan Yli-Mäyry puhuessaan Taidehallinsa 27.kesänäyttelyn avajaisissa. Minulle ei nyt ihan auennut, mitä tuo tarkoittaisi arkisessa elämässäni. Sen kyllä olen kokenut, että erilaiset värit vaikuttavat eri lailla tunteisiin. Näinhän tapahtuu eri ihmisiäkin kohdatessa. Siinä mielessä ne toki vaikuttavat ihmisiltä.

Yli-Mäyrylle itselleen värit näyttäytyvät oikeasti kuin ihmisinä. Hän kertoo, että värit saattavat aktiivisesti pyrkiä pääsemään mukaan maalaukseen. Silloin hän saattaa joutua sanomaan vaikkapa keltaiselle, että nyt et pääse. Yli-Mäyrylle ei ole olemassa lempiväriä. Se oli pienoinen yllätys. Kyllähän hänen maalauksissaan ja lasiveistoksissaan toki onkin monia värejä.

Kun Aviohenkilöni kanssa ajelemme Kuortaneen Mäyryn kylässä lähelle Taidehallia, autojen mieletön määrä ihmetyttää. Arvelen jo, että osa varmaan on menossa kirppikselle, joka kyltin mukaan näyttäisi olevan muutaman sadan metrin päässä. Ei ollut kirppisväkeä, vaan taideväkeä.

Sateen pienessä tihkussa saamme oikein jonottaa vuoroamme sisään pääsyyn. Takana olevan pariskunnan kanssa juttu alkaa syntyä vastoista ja saunomisesta, kun seisomme koivujen alla. Ehdimme ennen sisään pääsyä kuulla rouvan monista työmatkoista Afrikkaan ja afrikkalaisista. Mielenkiintoista.

Soile Yli-Mäyry vastaanottaa vieraat yhdessä miehensä Pentti Koivusen kanssa. Kun jono on lopussa, jotain parikymmentä minuuttia jälkeen ilmoitetun alkamisajan, Yli-Mäyry toivottaa korkeasta pöntöstä vieraat tervetulleiksi.

Väkeä on halli täynnä. Istumapaikkoja on vähän, seisojia sitäkin enemmän. Itse onnistun saamaan paikan rappusilta.

Puhujana on Helsingin Taidehallin johtaja Jan Förster. Käy ilmi, että hänelläkin on yhteyksiä Pohjanmaalle, vaimo on täältä kotoisin. Forster korostaa Soile Yli-Mäyryn ja Taidehallin tärkeää merkitystä näillä seuduilla, joissa taidetta on nähtävissä harvakseltaan, toisin kuin Helsingissä.

Soile Yli-Mäyry puhuu paitsi taiteensa tekemisestä, myös siitä, miten paljon vaikeuksia on ollut matkalla ja miten puukkoja on välillä lennellyt sieltä ja täältä. Hän sanoo pohjalaisen sisunsa auttaneen häntä saavutuksissaan vaikeuksista huolimatta. Liikuttavaa on, miten kauniisti hän kiittää aviomiestään tuesta ja avusta vuosien varrella, etenkin silloin, kun on ollut myrskyä. Avioliitto onkin kestänyt yli 40 vuotta. Minusta näyttää, että hän itsekin liikuttuu sen sanoessaan. Melkein minäkin. Enkä vain melkein.

Puheita ennen ja niiden välissä takavuosien tangokuningas Marko Maunuksela laulaa tangoa, humppaa ja muuta iskelmää. Ohjelman jälkeen hänen faninsa kuvauttavat itsensä kilvan hänen kanssaan. En mene tyrkylle, kun en ole mikään fani. Kuuntelen häntä toki, jos kohdalle sattuu. Ääni on paikallaan.

Ohjelmaosuus on lyhyt, josta varmasti seisojat kiittävät. Ja minä. Sen jälkeen saamme nauttia tarjoilusta, jota on myös viereisessä Tallikahvilassa, jonka vintiltä löytyy Unisilta. Tarjolla ei olekaan mitään pientä piperrystä, vaan pieniä karjalanpiirakoita, pasteijoita, leipäjuustoa hillolla, pikkulihapullia ja makeina lusikkaleipiä ja jotakin muuta pikkuleipää. Kai nyt muistin kaikki mainita? Ai niin, mehua juomaksi. Maistui.

Osassa lautasliinoja on Yli-Mäyryn omaa käden jälkeä. Otan yhden muistoksi. Kynä ei ole ilmeisesti ollut permanentti, kun jo ennen kotiin tuloa osa tekstistä on hiipunut. Ei haittaa. Perikunta ei varmaankaan tule kaipaamaan tätä.

Jaa että, mitenkäs ne maalaukset? Tämän kesän näyttelyn teema on Digiuni. Maalaukset ovat edelleen ihanan värikkäitä, joka sopii minun makuuni. Varsinaisesti teoksia ei saa kuvata, mutta taustalla ne voivat olla, kuten tässä kuvassa. Yli-Mäyryä ja hänen töitään fanitan, joten yhteiskuva on paikallaan.

Toissakesänä, ensi kertaa Taidehallissa käydessäni,  innostuin spontaanisti ostamaan pienen taulun. Pienimmän. Olihan siinä syynsäkin. Ostin sen 70- vuotislahjaksi itselleni. Siitä tapahtumasta olen kirjoittanut postauksen blogiini 21.8.17 nimellä ”Aamulla herätessäni olen onnellinen siitä, että minulla on taas tänään käytössäni maailman kaikki värit.” Voit lukea sen täältä.

Siinä edellisessä postauksessani kerron myös Yli-Mäyryn elämäkertatietoja. Ne löytyvät Marja-Leena Virtasen toimittamasta kirjasta Poltettu tuhka, jonka sain silloin taiteilijalta. Nyt kirjasta on otettu seitsemäs painos ja se on käännetty monille kielille. Jos Yli-Mäyry ja hänen taiteensa yhtään kiinnostaa, suosittelen lukemaan kirjan. Jos haluat lukea, miten kova tahto voittaa vaikeudet, suosittelen silloinkin kirjaa. Ei ole ollut ihan yksinkertainen tie köyhien, kuuromykkien vanhempien lapsesta pikku kylästä Pohjanmaalta tulla kansainvälisesti tunnetuksi taiteilijaksi. Kotikyläänsä Yli-Mäyry ei ole unohtanut. Siitä kertoo sekin, että hän on halunnut juuri tänne perustaa Taidehalliinsa, puolen kilometrin päähän kotitalostaan.

Kun lähdemme ajelemaan mökille vielä värikkäät työt sieluni silmissä, päätän, että tulen vielä myöhemmin kesällä ajan kanssa katselemaan teoksia. Tiedä häntä, vaikka joku työ kertoisi minulle haluavansa tulla mukaani. Suorastaan vaatisi. Toivoa sopii, että se mukaan hinkuva työ ei olisi joku niistä isoista, joiden hinnat ovat viisinumeroisia. Niiden kanssa en kyllä suostu edes keskustelemaan!

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tulimme Suosikkipoikani konfirmaatiosta Kuortaneelta. (Niistä ei sen enempää, siihen ei ole lupaa.) Tien vieressä oli viitta Soile Yli-Mäyryn Taidehalliin. Ehdotin Miehelle, joka autoa ajoi, josko ehtisimme poiketa siellä. Miehen autossa ei jarru yleensä toimi ennen määränpäätä, mutta nyt tapahtui pientä poikkeusta. Kävi kuitenkin ilmi, että kovin vastahakoisesti hän olisi sinne lähtenyt. Sanoin, että antaa olla, menen joku toinen kerta. Jälkeenpäin ajattelin, että oli ihan hyvä, että emme menneetkään sinne yhdessä. Syyn siihen kerron myöhemmin.

Sitten yhtenä sateentihkuisena päivänä mökillä, päätin toteuttaa reissun tähän Taidehalliin Kuortaneen Mäyryyn. Siellä oli 25. kesänäyttely, nimeltään Digitaaliorjat.  Ihan niin monta kesää en ole suunnitellut siellä käyntiä, mutta tarpeeksi kauan kuitenkin. Lopullisen sysäyksen sain viime kesänä, kun Yli-Mäyryllä oli näyttely Tampereella.

Taiteilija osti 1990-luvun alussa Ala-Mäyryn talon, koska se muistutti kovasti hänen lapsuuden kotiaan. Vanhat rakennukset ja pihapiiri on niin kaunis, kuin se pohjalaisessa talossa voi olla. Vanhasta navetasta on tehty Taidehalli. Taidehalliin haluamaansa tornia taiteilija perusteli rakennuslautakunnalle: ”torni tarvitaan lakeuden tulisen ihmisen kunniaksi”. Yli-Mäyryn mielestä vaikka Pohjanmaa on lakeaa, ihmiset ovat tulisia. Pohjalaisena ja pohjalaisia tuntevana saatan jopa allekirjoittaa lausuman. Tulisuutta löytyy tarvittaessa. Kysykää vaikka Mieheltä.

Taidehallin ulkoseinässä on vitriini, jossa on taiteilijasta kirjoitettuja lehtijuttuja.

Sisällä seinät ovat täynnä värikkäitä maalauksia. .Ai että, miten mie näistä tykkään! ” Koska Luoja antaa kukkaniityssä eriväristen kukkien kukkia, niin miksi en käyttäisi väripaletin kaikkia värejä?” Yli-Mäyryn maalausväline on palettiveitsi.

Esillä on myös lasitaidetta, värikästä sekin. Yli-Mäyry käy muutaman kerran vuodessa Venetsian Muranossa niitä työstämässä lasimestarin avulla. Kauniita ovat, mutta minua ne eivät niin sytytä kuin maalaukset.

Kun aikani katselin tauluja, päsähti päähäni, että entäpä, jos ostaisin yhden. En tosin ollut tullessani edes tiennyt, että kyseessä on myyntinäyttely. Ehkä ajatus ostosta ei silti ihan tyhjästä tullut. Jo vuosi sitten Tampereen näyttelyssä haaveilin ostamisesta, mutta silloin järki voitti. Nyt päätin, että ostan taulun itselleni muistoksi juhlavuodestani. Sattuneesta syystä en nytkään päätynyt isoihin, viisnumeroisia maksaviin. Tyydyin pieninpään. Näin nyt kävi. Siitäkin huolimatta, vaikka jo keväällä valittelin Tyttärelle, että melkein elän yli varojeni. Tähän hän vastasi napakasti: Ota pikavippi. Hah-hah-haa! Hyvä vitsi!

Taulun nimikin on Muisto. Tosin samalla nimellä oli monta muutakin taulua. Yli-Mäyry näyttää nimeävän yleensäkin monta taulua samalla nimellä. Taiteilija sanoo kuvaavansa aina ihmisyyttä ja ihmisen vieraantumista luonnosta. Omassa taulussanikin olen näkevinäni ihmiskasvot.

Kun ilmoitin oppaalle taulun ostosta, hän sanoi, että sopiiko, jos hän soittaa Yli-Mäyryn paikalle. Taiteilija asuu vain puolen kilometrin päässä ja hän mielellään tapaa ostajan. Vähän hämmentyneenä vastasin, että mikäpä siinä. Samassa Soile Yli-Mäyry jo tulikin sisään, sattumalta. Kun otin hänestä kuvan, hän ehdotti yhteiskuvaa. Apua, oliko mun ihan pakko lähtee liikenteeseen vanhassa mökkipaidassa ja ilman meikin hiventäkään? Mahdoinko olla edes tukkaani kammannut? Rillitkin näyttävät nököttävän päälaella.Tämän näköisenä menen yleensä vain Kyläkauppaan. Jotenkin olin ajatellut, että ei täällä syrjässä nyt varmaan ketään ole tavallisena elokuun arkipäivänä. En nyt kuitenkaan niin mökkipöyrööksi heittäytynyt, että olisin kuvasta kieltäytynyt. Onneksi edes toinen meistä oli kauniisti pukeutunut ja tukkakin kammattu. Taustalla on myöskin kaunista, maalaus Digitaaliorjat.

Soile Yli-Mäyry osoittautui lämpimäksi ja välittömäksi tolkun ihmiseksi. Ei diivaillut, ei hienostellut, ei asettunut yläpuolelle. Taulun mukaan hän laittoi omistuskirjoituksin kirjansa Soile Yli-Mäyry, Palava tuhka. Olin katsonut sitä myyntipöydällä ja päättänyt hakea kirjastosta. Kaupan tekijäistä sain vielä pullakahvit Tallikahvilassa.

Kahvilan yläkerroksessa on Unisilta. Taiteilija on maalannut usein uniteemoja.

Yläkerran huoneista löytyy lisää maalauksia. Siellä on myös huone, jossa taiteilija sanoi yöpyvän joskus hänen vieraitaan.

Tällaisen sängyn verhoineen muistan lapsuudessa sukulaistalon tuvassa olleen.

Taiteilijan viehtymyksestä vanhoihin esineisiin kertoo alapuolella oleva huone.

Soile Yli-Mäyryn tarina on mielenkiintoinen, yhden sortin sankaritarina. Pienestä Mäyryn kylästä, kuuromykkien vanhempien lapsesta tuli taiteilija, joka on pitänyt yli 300 näyttelyä kolmessakymmenessä maassa Kiinaa ja Japania myöten. Se on vaatinut sinnikkyyttä noudattaa omaa kutsumustaan, jonka Yli-Mäyry tiesi jo lapsena. ”Ammatti valitsi minut.” Perheessä oli viisi lasta, joista nuorimmainen syntyi vammaisena. Toimeentulo oli heikkoa. Soilekin sai kuulla paitsi kauppiaan muistutuksia maksamattomasta laskusta myös ihmisten pilkkaa vanhemmistaan. Näitä pilkkapuheita hän ei koskaan kertonut vanhemmilleen, suojeli heitä. ”Lapsuuteni oli synkkä ja huolia täynnä. En muista leikkineenikään koskaan.”

Keskikoulun viimeisen luokan jälkeen Soile lähti Wieniin sairaalaan kesätöihin, tosin tietämättä ennakkoon työpaikasta. Rahat menolippua varten lainattiin pankista. Tällä matkalla hän kiersi paljon museoita ja gallerioita. Olen viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni naapuripitäjässä kutakuinkin samoja aikoja kuin hän. Näytän olevan Soilea vain kolme vuotta vanhempi. Tällä kokemuksella pidän hänen yksin 15-vuotiaana ulkomaille lähtöään poikkeuksellisena ja rohkeana juttuna. Soile on kuitenkin kirjassaan eri mieltä.” Olinko poikkeuksellisen rohkea lapsi, kun uskalsin lähteä yksin ja lähes rahattomana maailmalle? Ei, en ollut erityisen rohkea. Minun oli vain päästävä pois. Pois, pois, pois! Kuortaneella ei minulla ollut yhtään ystävää, jonka kanssa olisin voinut jakaa iloni ja murheeni. Tunsin eläväni umpiossa!”

Soile koki vanhempiensa luottavan siihen, että lapset pärjäävät kaikkialla, kunhan he vain luottavat itseensä ja seuraavat sitä, mihin heidät on luotu. Tästä luottamuksesta kertoo sekin, että Wienin kesän aikana Soile ei ollut kertaakaan yhteydessä kotiin. Viisaat vanhemmat.

Olkoon miten on, edelleen pidän Soilea rohkeana. Rohkeutta hän on varmasti elämässään tarvinnut myöhemminkin, etenkin silloin, kun koki joutuneensa taiteilijana umpikujaan 1980-luvulla. Yksin hän koki olevansa myös taideyhteisössä. Rohkea hän ollut myös kertoessaan kirjassaan elämänsä vaikeistakin vaiheista rehellisen tuntuisesti.

Paitsi taiteilija, Soile Yli-Mäyry on myös väitellyt tohtori Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitokselta 2011. Tästä naisesta on moneksi! Häneltä kuulemma jatkuvasti tivattiinkin, miksi taiteilijan pitää väitellä. Lopuksi hän totesi helpoimmaksi vain vastata: ”Voi, kun se miekka on niin kaunis!”

Orimattilassa Soile Yli-Mäyryllä on näyttely ympäri vuoden. Kuortaneen Taidehalli sulkeutuu tältä kesältä tämän viikon lopulla. Ensi kesän avajaisiin olen minäkin saamassa kutsun. Taulun ostajana saan hipsiä vielä muina naisina jatkoille ajeljeehen. Varmaa on, että mökkikuteissa en sinne lähde.

Ai niin, miksi oli hyvä, että Mies ei ollut kanssani Taidehallissa? Siksi, että hän olisi saattanut järkimiehenä toppuutella taideostostani.

 

Elämänkertatiedot ja lainaukset kirjasta Soile Yli-Mäyry Palava Tuhka, toimittanut Marja-Leena Virtanen, kolmas täydennetty laitos 2015, Auditorium.

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Siis käykää Tampereella, ellette asu jo täällä. Eikös se kyselyjen mukaan ollut niin, että suurin osa suomalaisista haluaisi asua Mansessa? Loputkin taisivat vain ujouttaan vastata muuta.

Jos nyt kuitenkaan ette ole vielä Tampereelle muuttaneet ja asutte vaikkapa Turussa, tulkaa ihmeessä kesällä käymään! Täällähän on tietysti vaikka mitä Särkänniemestä erilaisiin tapahtumiin, kuten esimerkiksi juuri meneillään oleva Tammerkosken sillalla, Tammerfest, Kukkaisviikot ja elokuun alun Teatterikesä, kaikesta muusta puhumattakaan.

Mutta nyt olen vaikuttunut kahdesta näyttelystä. Sara Hildenin taidemuseossa on esillä Ron Mueckin kymmenen teosta. Kaikkiaan hän on tehnyt vain 40 työtä. Tämä näyttely on niin merkittävä asia, että illan pääuutisetkin sitä esittelivät. Mueck on australialainen, itseoppinut, omalaatuisia, mutta mielenkiintoisia töitä tekevä taiteilija. Lisätietoa saat oheisesta linkistä  http://www.tampere.fi/sarahilden/nayttely.html.

Mueckia on siis hyvin mainostettu ja kävijöitä on ollut nyt jo pitkälti toistakymmentä tuhatta. Vähemmälle huomiolle on jäänyt taidemaalari Soile Yli-Mäyryn näyttely Viihdepalatsissa, vaikka se onkin Suomessa ensimmäinen sitten vuoden 1993. Ulkomailla hänen töitään on kyllä useammin nähty.  Näyttelyn yhteydessä olevalla videolla hän kertoo taiteilijan polustaan. Ulkomailla kuulemma kysytään usein, miten pienestä, pimeästä, pohjoisen maasta tulee näin värikkäitä ja aurinkoisia teoksia. Soile sanoo vastaavansa aina jotensakin näin: ”Siksi olenkin luonut auringon töissäni.”

Jos on kauniiden värien ystävä, tämä näyttely on erityisesti meille! Keltaisen, sinisen ja punaisen sävyiset työt hellivät niin silmiä kuin sielua. Taulujen lisäksi esillä on monivärisiä lasitöitä. Lisätietoa saat oheisesta linkistä http://www.taidekesa.fi/.

Yli-Mäyryn elämä on yhdenlainen Tuhkimotarina. Pienessä Kuortaneen Mäyryn kylässä asunut, kuuromykkien vanhempien lapsi Soile jo nuorena sinnikkäästi lähti taiteen tielle. Ja menestyi.

Nämä näyttelyt eivät paljon kukkaroa kevennä. Mueckiin lippu on kymmenen euroa, mutta eläkeläisille vain neljä. Museokorttikin käy.

Yli-Mäyryn näyttely maksaa myös kymmenen euroa, eläkeläiset kahdeksan. Vähällä rahalla saa paljon nautintoa, ihmettelyä ja ajattelemisen aihetta.

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat