Tulimme Suosikkipoikani konfirmaatiosta Kuortaneelta. (Niistä ei sen enempää, siihen ei ole lupaa.) Tien vieressä oli viitta Soile Yli-Mäyryn Taidehalliin. Ehdotin Miehelle, joka autoa ajoi, josko ehtisimme poiketa siellä. Miehen autossa ei jarru yleensä toimi ennen määränpäätä, mutta nyt tapahtui pientä poikkeusta. Kävi kuitenkin ilmi, että kovin vastahakoisesti hän olisi sinne lähtenyt. Sanoin, että antaa olla, menen joku toinen kerta. Jälkeenpäin ajattelin, että oli ihan hyvä, että emme menneetkään sinne yhdessä. Syyn siihen kerron myöhemmin.

Sitten yhtenä sateentihkuisena päivänä mökillä, päätin toteuttaa reissun tähän Taidehalliin Kuortaneen Mäyryyn. Siellä oli 25. kesänäyttely, nimeltään Digitaaliorjat.  Ihan niin monta kesää en ole suunnitellut siellä käyntiä, mutta tarpeeksi kauan kuitenkin. Lopullisen sysäyksen sain viime kesänä, kun Yli-Mäyryllä oli näyttely Tampereella.

Taiteilija osti 1990-luvun alussa Ala-Mäyryn talon, koska se muistutti kovasti hänen lapsuuden kotiaan. Vanhat rakennukset ja pihapiiri on niin kaunis, kuin se pohjalaisessa talossa voi olla. Vanhasta navetasta on tehty Taidehalli. Taidehalliin haluamaansa tornia taiteilija perusteli rakennuslautakunnalle: ”torni tarvitaan lakeuden tulisen ihmisen kunniaksi”. Yli-Mäyryn mielestä vaikka Pohjanmaa on lakeaa, ihmiset ovat tulisia. Pohjalaisena ja pohjalaisia tuntevana saatan jopa allekirjoittaa lausuman. Tulisuutta löytyy tarvittaessa. Kysykää vaikka Mieheltä.

Taidehallin ulkoseinässä on vitriini, jossa on taiteilijasta kirjoitettuja lehtijuttuja.

Sisällä seinät ovat täynnä värikkäitä maalauksia. .Ai että, miten mie näistä tykkään! ” Koska Luoja antaa kukkaniityssä eriväristen kukkien kukkia, niin miksi en käyttäisi väripaletin kaikkia värejä?” Yli-Mäyryn maalausväline on palettiveitsi.

Esillä on myös lasitaidetta, värikästä sekin. Yli-Mäyry käy muutaman kerran vuodessa Venetsian Muranossa niitä työstämässä lasimestarin avulla. Kauniita ovat, mutta minua ne eivät niin sytytä kuin maalaukset.

Kun aikani katselin tauluja, päsähti päähäni, että entäpä, jos ostaisin yhden. En tosin ollut tullessani edes tiennyt, että kyseessä on myyntinäyttely. Ehkä ajatus ostosta ei silti ihan tyhjästä tullut. Jo vuosi sitten Tampereen näyttelyssä haaveilin ostamisesta, mutta silloin järki voitti. Nyt päätin, että ostan taulun itselleni muistoksi juhlavuodestani. Sattuneesta syystä en nytkään päätynyt isoihin, viisnumeroisia maksaviin. Tyydyin pieninpään. Näin nyt kävi. Siitäkin huolimatta, vaikka jo keväällä valittelin Tyttärelle, että melkein elän yli varojeni. Tähän hän vastasi napakasti: Ota pikavippi. Hah-hah-haa! Hyvä vitsi!

Taulun nimikin on Muisto. Tosin samalla nimellä oli monta muutakin taulua. Yli-Mäyry näyttää nimeävän yleensäkin monta taulua samalla nimellä. Taiteilija sanoo kuvaavansa aina ihmisyyttä ja ihmisen vieraantumista luonnosta. Omassa taulussanikin olen näkevinäni ihmiskasvot.

Kun ilmoitin oppaalle taulun ostosta, hän sanoi, että sopiiko, jos hän soittaa Yli-Mäyryn paikalle. Taiteilija asuu vain puolen kilometrin päässä ja hän mielellään tapaa ostajan. Vähän hämmentyneenä vastasin, että mikäpä siinä. Samassa Soile Yli-Mäyry jo tulikin sisään, sattumalta. Kun otin hänestä kuvan, hän ehdotti yhteiskuvaa. Apua, oliko mun ihan pakko lähtee liikenteeseen vanhassa mökkipaidassa ja ilman meikin hiventäkään? Mahdoinko olla edes tukkaani kammannut? Rillitkin näyttävät nököttävän päälaella.Tämän näköisenä menen yleensä vain Kyläkauppaan. Jotenkin olin ajatellut, että ei täällä syrjässä nyt varmaan ketään ole tavallisena elokuun arkipäivänä. En nyt kuitenkaan niin mökkipöyrööksi heittäytynyt, että olisin kuvasta kieltäytynyt. Onneksi edes toinen meistä oli kauniisti pukeutunut ja tukkakin kammattu. Taustalla on myöskin kaunista, maalaus Digitaaliorjat.

Soile Yli-Mäyry osoittautui lämpimäksi ja välittömäksi tolkun ihmiseksi. Ei diivaillut, ei hienostellut, ei asettunut yläpuolelle. Taulun mukaan hän laittoi omistuskirjoituksin kirjansa Soile Yli-Mäyry, Palava tuhka. Olin katsonut sitä myyntipöydällä ja päättänyt hakea kirjastosta. Kaupan tekijäistä sain vielä pullakahvit Tallikahvilassa.

Kahvilan yläkerroksessa on Unisilta. Taiteilija on maalannut usein uniteemoja.

Yläkerran huoneista löytyy lisää maalauksia. Siellä on myös huone, jossa taiteilija sanoi yöpyvän joskus hänen vieraitaan.

Tällaisen sängyn verhoineen muistan lapsuudessa sukulaistalon tuvassa olleen.

Taiteilijan viehtymyksestä vanhoihin esineisiin kertoo alapuolella oleva huone.

Soile Yli-Mäyryn tarina on mielenkiintoinen, yhden sortin sankaritarina. Pienestä Mäyryn kylästä, kuuromykkien vanhempien lapsesta tuli taiteilija, joka on pitänyt yli 300 näyttelyä kolmessakymmenessä maassa Kiinaa ja Japania myöten. Se on vaatinut sinnikkyyttä noudattaa omaa kutsumustaan, jonka Yli-Mäyry tiesi jo lapsena. ”Ammatti valitsi minut.” Perheessä oli viisi lasta, joista nuorimmainen syntyi vammaisena. Toimeentulo oli heikkoa. Soilekin sai kuulla paitsi kauppiaan muistutuksia maksamattomasta laskusta myös ihmisten pilkkaa vanhemmistaan. Näitä pilkkapuheita hän ei koskaan kertonut vanhemmilleen, suojeli heitä. ”Lapsuuteni oli synkkä ja huolia täynnä. En muista leikkineenikään koskaan.”

Keskikoulun viimeisen luokan jälkeen Soile lähti Wieniin sairaalaan kesätöihin, tosin tietämättä ennakkoon työpaikasta. Rahat menolippua varten lainattiin pankista. Tällä matkalla hän kiersi paljon museoita ja gallerioita. Olen viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni naapuripitäjässä kutakuinkin samoja aikoja kuin hän. Näytän olevan Soilea vain kolme vuotta vanhempi. Tällä kokemuksella pidän hänen yksin 15-vuotiaana ulkomaille lähtöään poikkeuksellisena ja rohkeana juttuna. Soile on kuitenkin kirjassaan eri mieltä.” Olinko poikkeuksellisen rohkea lapsi, kun uskalsin lähteä yksin ja lähes rahattomana maailmalle? Ei, en ollut erityisen rohkea. Minun oli vain päästävä pois. Pois, pois, pois! Kuortaneella ei minulla ollut yhtään ystävää, jonka kanssa olisin voinut jakaa iloni ja murheeni. Tunsin eläväni umpiossa!”

Soile koki vanhempiensa luottavan siihen, että lapset pärjäävät kaikkialla, kunhan he vain luottavat itseensä ja seuraavat sitä, mihin heidät on luotu. Tästä luottamuksesta kertoo sekin, että Wienin kesän aikana Soile ei ollut kertaakaan yhteydessä kotiin. Viisaat vanhemmat.

Olkoon miten on, edelleen pidän Soilea rohkeana. Rohkeutta hän on varmasti elämässään tarvinnut myöhemminkin, etenkin silloin, kun koki joutuneensa taiteilijana umpikujaan 1980-luvulla. Yksin hän koki olevansa myös taideyhteisössä. Rohkea hän ollut myös kertoessaan kirjassaan elämänsä vaikeistakin vaiheista rehellisen tuntuisesti.

Paitsi taiteilija, Soile Yli-Mäyry on myös väitellyt tohtori Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitokselta 2011. Tästä naisesta on moneksi! Häneltä kuulemma jatkuvasti tivattiinkin, miksi taiteilijan pitää väitellä. Lopuksi hän totesi helpoimmaksi vain vastata: ”Voi, kun se miekka on niin kaunis!”

Orimattilassa Soile Yli-Mäyryllä on näyttely ympäri vuoden. Kuortaneen Taidehalli sulkeutuu tältä kesältä tämän viikon lopulla. Ensi kesän avajaisiin olen minäkin saamassa kutsun. Taulun ostajana saan hipsiä vielä muina naisina jatkoille ajeljeehen. Varmaa on, että mökkikuteissa en sinne lähde.

Ai niin, miksi oli hyvä, että Mies ei ollut kanssani Taidehallissa? Siksi, että hän olisi saattanut järkimiehenä toppuutella taideostostani.

Elämänkertatiedot ja lainaukset kirjasta Soile Yli-Mäyry Palava Tuhka, toimittanut Marja-Leena Virtanen, kolmas täydennetty laitos 2015, Auditorium.