Enpä edes muista, milloin edellisen kerran olen käynyt Korkeasaaressa! Aikaa on varmaan useampi vuosikymmen.

Viime vuoden kesällä teimme kahden päivän reissun Helsinkiin Esikoisen Pojan kanssa. Silloin sain käydä Pojan ansiosta muun muassa eka kerran elämässäni urheilumuseossa. Kotimatkalla arvioimme reissun kumpikin täyden kympin arvoiseksi. Yhtä paljon varmaankin nautti niin Poika kuin Mummeli.

Jo silloin lupasin, että vastaavanlainen reissu on Tytöllä edessä ensi kesänä. Ja näin tapahtui.

Pojan kanssa kolusimme esimerkiksi kaikki Suomenlinnan pimeät käytävät. Tytön kanssa sain uudistaa vanhentuneet muistikuvani Korkeasaaresta, jos nyt mitään muistikuvia edes oli.

Viehko paikka tuo eläinten saari! Luonto kaunis ja maasto monimuotoinen. Sääkin oli ilmeisen suotuisa, koska eläimiä oli hyvin nähtävissä.

Itselleni siperiantiikeri oli mahtavin tuttavuus. Tai onneksi sentään emme tuttaviksi päässeet. On siinä sellainen otus, että pois tieltä! Kaunis ja kamala! Toukokuussa syntyneistä pennuistakin näimme välähdyksiä.

Ikkunan takana lähietäisyydellä uteliaana seuraileva apina taisi olla Tytön suosikki.

Luonnontieteen museo oli yksi kohde Tytön toivomuslistalla. Museo oli kehittänyt mukavan sanaristikkotehtävän lapsille. Vihjeiden perusteella piti eri huoneista löytää tietty eläin, joka sopi ristikkoon omaan kohtaansa. Kun kaikki oli oikein ratkaistu, ratkaistava sanakin oli oikein. Tehtävä oli ilmeisen tärkeä ja mieleinen seuralaiselleni. Toisinaan piti vielä palata edelliseen huoneeseen tarkistamaan asiaa.

Toinen kiva juttu museossa oli uhanalaisten eläinten ”saattaminen turvaan”. Lattian alustalla sai renkaan avulla pelastettua jonkun eläimen. Seinätauluun ilmestyi luku, paljonko sinä päivänä uhanalaisia oli pelastettu. Hauska tapa antaa lapsille tietoa lajien uhanalaisuudesta! Eläimen suojaan kuljettaminen ei ollut aina ihan helppoa. Täytyi osata kuljettaa rengasta sopivan nopeasti. Eipä se uhanalaisten lajien suojeleminen oikeassa elämässäkään ole vaivatonta.

Miten upeaa, että museot keksivät uudenlaisia tapoja herättää kiinnostusta lapsissa ja nuorissa. Joskus aikaisemmin postasin Amos Anderssonin museosta, jossa sai ratkaista nuoren naisen kuolemaa.

Esplanadin puisto ja Kauppatori olivat kiitettävästi ihmisten kansoittamia, olihan kesä ja loma-aika.

Kymmenvuotiaan näppäryydelläTyttö keksi itselleen salanimen, jolla sain häntä hillitysti huudella, jos menosuuntamme uhkasivat erkaantua. Tärkeää oli hänestä nääs, että Tytön oikea nimi ei tule kaikkien tuntemattomien tietoon. Kätevää, eikö vain!

Hirvirepun kuulemma oli ihan välttämätöntä  päästä kanssamme Tampereelle. Mummelin epäily repun tarpeellisuudesta oli tietenkin  ihan täyttä tietämättömyyttä. Tarpeeksi monta kertaa yhä uudelleen tämän tietyn pöydän luo palattuamme, hirvi sai hypätä Tytön selkään.

Niin Pojan kuin Tytön kanssa yövyimme Hotel Rivoli Jardinissa ja söimme iltaruoan Manhattan Steak Housessa. Viime vuonna Pojan hillittömään pihvin nälkään löytyi sieltä tarpeeksi iso ja maukas pihvi. Tänä vuonna Tyttö söi lehtipihvin tykötarpeineen viimeistä murua myöten.Eihän yhtään kaavoihin kangistumista, eihän? Mitä sitä heti hyviä paikkoja vaihtamaan! Auttaisiko yhtään asiaa, jos kertoisin, että ennen näitä reissuja en koskaan ollut kummassakaan paikassa asioinut?

Illalla olin juuri nukahtanut selälläni maaten. Uneeni kuulin vaativan äänen: Mummeli, sä kuorsaat! Mä en saa nukuttua!! En tiedä, näinkö unta, vai kuuluiko se seinän takaa. Varmuudeksi kuitenkin käännyin kyljelleni.