Ennen vanhaan Tampereelta lähdettiin ulkomaille Teiskoon.

Myöhemmin on lähdetty ulkomaille Hesaan.

Tai ainakin minä olen lähtenyt. Niin vieras maailma pääkaupunki on pitkään ollut.

Noin 40 vuotta sitten esimieheni oli lähettämässä minua koulutukseen Hesaan, jonnekin Mannerheimintielle. Kysyin, missähän päin siellä se Mannerheimintie on?

Tämä tarina on tosi. Näin siitäkin huolimatta, että olin jo Turun ja Tampereen maalikylissä asunut kymmenisen vuotta. Sain onneksi pidettyä työpaikkani eikä palkastakaan tehty tomppelivähennystä.

Esikoinen muistelee toisinaan traumaansa. Kävelimme Hesassa Mannerheimintien suojatiellä. Yhtäkkiä otan häntä kädestä, kyykistyn ja sanon: Äiti, mua pissattaa.

Kuopuksen kanssa on leikitty Josephinea ja Eufrosyyneä kadulla kulkiessa. Juttuun kuului toki, että huutelimme toisillemme tähän tyyliin: Hoi Josephine, mitä sie oikeen meinoot? Mies oli Kaapo. Häntä tämä leikki ei oikein ilahduttanut. Yritti tehdä eri seuraa. Meillä tytöillä oli kyllä hauskaa!

Eli olen käyttäytynyt kuten ulkomailla ainakin. Pöllöillyt.

Nykyään on Hesassa jo tullut niin usein käytyä, että ihan yritän jo ihmisiksi olla. Kiva siellä on käydä, kun ei tarvitse asua. Ei millään pahalla, mutta ihmismassat ruuhka-aikaan melkein ahdistavat. Ei Tampereella sentään niin paljon ihmisiä ole. Voi johtua siitäkin, että en juurikaan liiku keskustassa ruuhka-aikaan.

Sanoinkin heti, että sopii, kun mies pyysi seurakseen parin päivän reissulle. Oli menossa koulutukseen. Suostuin siitä huolimatta, että alle jäivät vesijumppa, soutuspinni, lavis ja Kalevalaisten naisten Kekrijuhlat. Sen verran harvoin tällaisia tarjouksia miehen puolelta tulee.

Ihan kuin tilauksesta avautui Helsingin taidemuseossa maailmankuulun japanilaisen pilkkutaiteilija Yayoi Kusaman näyttely In Infinity. Kusaman mukaan pilkut ovat rauhan symboleita.

Näyttelyyn ja lounaalle sain seurakseni espoolaisen ystäväni. Muistelimme, että puhelimessa olimme puhuneet viimeksi noin neljä vuotta sitten. Edellisestä tapaamisesta oli vieläkin kauemmin. Silloin olimme Ateneumissa. Tämän ystävän kanssa on aina yhtä luontevaa ja mukavaa tavata, vaikka aikaa välissä olisi kulunut. Mitään ei tarvitse esittää.

Ja Kusama sitten! En ollut hänestä mitään kuullutkaan, ennen kuin katsoin dokumentin televisiosta. Ihmeelllinen nainen ja ihmeellinen elämä! Vielä 87- vuotiaana hän maalaa joka päivä ateljeessaan, tosin avustajia tarvitaan lähes kaikkeen. Uransa aikana hän on ollut myös kirjailija ja muotisuunnittelija.

Varhaisempaan tuotantoon kuuluu taulu Saari.

Mirror Roomissa peilikuutio monistaa pilkut. Tänne pääsee neljä ihmistä kerrallaan minuutin ajaksi.

Kurkistusaukosta kuvasin peilien monistamat kurpitsat.

Kusama maalaa sarjaa My Eternal Soul. Alun perin tavoitteena oli sata kuvaa. Nyt tavoite on noussut tuhanteen.

Viimeiset 40 vuotta Kusama on asunut yksityisessä mielisairaalassa. Ahdistuksen, masennuksen ja itsetuhoisuuden takia hän kokee olonsa turvallisemmaksi sairaalassa. Jo lapsena hän näki lähinnä kai hallusinaatioiksi kutsuttavia näkyjä. Dokumentista huomasi, että asuinhuone oli tavallinen, kalsea potilashuone. Ei mukavuuksia.

Edellisenä iltana olin käynyt Kiasmassa. Sinne minua veti Meeri Koutaniemen ja Arman Alizadin Pahan jälkeen valokuvanäyttely. Se oli sikäli pettymys, että kuvia oli tosi vähän.

Happoa kasvoilleen rangaistukseksi saanut nainen.

Kiasmassa oli kuitenkin myös Mona Hatoumin näyttely. Sekin on ensi kertaa Suomessa. Hän kuvaa teoksillaan konfliktien maailmaa. Hatoum on palestiinalaiseen perheeseen syntynyt, nykyään brittiläinen. Hänen teoksensa olivat monenlaisia, esimerkiksi valokuvia, veistoksia, performansseja.

Taidemuseon omista kokoelmistakin oli teoksia esillä. Siellä oli monta mielenkiintoista ja hauskaakin. Tässä vain esimerkkinä Anna Estarpiolan Orastavat ajatukset. Jättipipon sisällä oli 60 päätä ja pipon sisältä kuului puhetta.

Mies oli järjestänyt liput Radion sinfoniaorkesterin konserttiin Musiikkitaloon. Pelkäsin, että ne ovat siellä korkealla piippuhyllyllä. Olisin silloin joutunut jäämään käytävään. Pää ei kestä.

Ehei, olimme neljännellä rivillä.

Terästäydyin, kun ensimmäisenä viulusti kopsutteli saliin huikauheemitenkorkeilla punaisilla korkkareilla. Oli siellä jollakin muullakin kunnioitettavan korkeat korot, mutta ei punaisia. Muistelen, että vuosi sitten ihastelin punaisia korkeita korkkareita Brysselissä Pariisin sinfoniaorkesterin konsertissa. Täytyypä ryhdistäytyä Tampere-talossakin kenkien suhteen. Kuka tietää, vaikka soittajien korkojen korkeudella olisi yhteyttä soitannolliseen korkeaan tasoon. Kukaan ei liene sitä vaan vielä tutkinut.

Saimme nauttia Sostakovitsin sellokonsertosta ja Brucknerin sinfoniasta. Bruckneri puri minuun tänään enemmän. Musiikkia kuunnellessa ajattelin, että onpa ollut hyvä päivä! Taisin jopa ajatella, että täydellinen!

Ohjelmalehtisestä luin sellisti Marko Ylösen huimaavasta urasta ja siitä, että hän on yksi tunnetuimpia suomalaisia sellistejä. Ei siis huono.

Kapellimestarina oli Hollannin radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestari Markus Stenz. Ihan järkyttävän paljon hänkin oli ehtinyt menestyä ohjelmalehtisen mukaan.

Ne osaa ja ehtii, joilla on lahjoja ja sinnikkyyttä!

Kun vielä kuuntelimme konsertin jälkeen myöhäisillan kamarimusiikkia, olikin matkalla hotelliin mukava siirtyä kulttuurin parista rasvaiselle lihapiirakkalinjalle.