Kirjoitukset avainsanalla Antti Eskola

"En kirjoita arvostelijoille enkä minäkuvalleni, vaan kirjoja ostaville ja lainaaville lukijoille. Jos nämä jutustelut antavat heille huvia ja mielenkiintoista pohdittavaa, työni on ollut tarpeeksi hyvää ja voin olla tyytyväinen. ”

Edellä olevan kirjoittaja on Antti Eskola, vasemmistoradikaali ja Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian professori jo 1960 ja 1970-luvuilla, jolloin minäkin yliopiston käytäviä kävelin. Melkein kuin tuttu, vaikka koskaan en ole hänen luennoillaan ollut tai sanaakaan vaihtanut.

Eskola kuoli yllättäen viime vuonna kuudes syyskuuta 85-vuotiaana. Kirjansa Vanhanakin voi ajatella. Mielikuvista ja niiden voimasta esipuheen hän on päivännyt 31.8.2018. Kirja ilmestyi postuumisti tämän vuoden alussa.

Eskola kirjoitti yli kolmekymmentä teosta. Opiskeluuni kuuluvien tutkimusmenetelmien lisäksi olen lukenut tätä ennen vain hänen Vanhuus-kirjansa vuodelta 2016. Siitä ja siihen liittyvästä luennosta tein 5.4.2018 postauksen nimellä Voi valita, mitä merkityksiä asioille antaa, sanoo Antti Eskola. Sen voit halutessasi lukea klikkaamalla tästä.

Vanhuus-kirjasta en ollut alkuunkaan liekeissä. Tätä viimeistä kirjaa luin innostuneena. Siinä on henkilökohtaisten asioiden lisäksi monia, yleisempiä asioita, jotka saavat, kuinka ollakaan, ajattelemaan. Ja kyllä, Eskola. Jutustelusi antoi minulle huvia ja mielenkiintoista pohdittavaa. Juuri niin kuin toivoit! Kiitokset menevät sinne tuonilmaisiin.

Otan vapauden nostaa tässä esiin vain muutaman teeman. Monia muita teemoja, kuten esimerkiksi punaviinin juontia ja antabusta, maahanmuuttoa, Tampereen rakentamista ja ratikkaa, Eskola vähintäänkin sivuaa kirjassaan. Kannattaa lukea!

 

1.   Vanhuuden viisaus?

Eskola miettii, miten omat teot ja saavutukset ovat muista riippuvaisia. Muutamaankin otteeseen hän kehuu vaimoaan, joka on hoitanut perheen ja lapset niin että hän on saanut paneutua töihinsä. Tällaista kiitollisuutta en muista lukeneeni Vanhuus-kirjasta. Nämä rakkaudentunnustukset ovat ihan liikuttavia. Eskola kertoo, että jos vaimo kuolee ennen häntä, hän haluaisi panna kuolinilmoitukseen sanat: En minä ilman sinua olisi jaksanut. Tosin vaimo ei halua mitään maksettua kuolinilmoitusta, kuten ei Eskola itsekään. ” …mutta ei helvetti soikoon maksettua ilmoitusta, niin kuin jostain tavarasta”. Sellainen kuitenkin lehdessä hänen kuoltuaan oli.

Nuorena Eskola arvelee, muiden tavoin, heitelleensä kovia ja ilkeitä sanoja. Hän toivoo, että ”vanha ihminen viimeisinä vuosinaan katselee maailmaa kiinnostuneena, kriittisenäkin, mutta lempein vaikka jo hiukan väsynein silmin”. Häneen ikääntyminen näyttää ainakin tuoneen lempeyttä.

 

2.   Parisuhde ja seksuaalisuus

Eskola on avoimen liiton kannalla. Hyvään avioliittoon voi kuulua hänestä myös ulkopuolisia seksisuhteita. ”Koko pettämisen käsite hävitetään avoimuudella.” Olennaista on siis se, että muista suhteista kerrotaan ja keskustellaan. Eskola uskoo mahdollisuuteen valita ulkopuoliset seksisuhteet niin, että ne eivät uhkaa avioliittoa, ”eivätkä tuota pettymystä, surua tai ahdistusta ulkosuhteen toiselle osapuolelle”. Näinköhän? Tässä Eskolan ihanne lähentelee polyamoriaa eli monisuhteisuutta. Kun olen Eskolaa nuoremmasta iästä huolimatta tässä asiassa auttamattoman konservatiivi en usko, että kykenisin elämään avoimessa liitossa, polyamoriasta puhumattakaan. Olkoon se nyt vaikka pikkusieluisuutta, omistushalua tai mitä vaan. Kritiikkiä ja vastalauseita Eskola näistä ajatuksistaan odottikin. Tässä sitä tuli.

Minua hiukan huvittaa, kun 85-vuotias Eskola ryhtyy antamaan seksuaalineuvontaa. Hän selventää, mitä tarkoitetaan transsukupuolisella, transvestiitillä tai  intersukupuolisella. Ei tarvitsisi huvittaa. Aivan oikein Eskola arvelee, että moni vanha ei tunne näitä asioita, joihin hän itsekin on vasta vanhana tutustunut. Eskola kannattaa muunsukupuolisen lisäämistä virallisiin papereihin sekä translainsäädännön uudistamista.

Vaikka Eskola tunnustautuu heteroseksuaaliksi, hän hyväksyy täysin homoseksuaalit. Leskeytynyttä vanhaakin hän rohkaisee  halutessaan suhteeseen samaa sukupuolta olevan kanssa. ”Ei suhteeseen seksiä tarvitse liittyä, ei sitä edesmenneen puolisonkaan kanssa ehkä enää ollut. Keskinäinen kiintymys ja huolenpito riittävät”. Ellei riitä, niin uskon, että Eskola hyväksyisi siihen seksinkin.

 

3.   Vanhoista ja vanhenemisesta

Kritiikin kohteena Eskolalla on ajan kuvaan kuuluva ikääntyneiden aktiivisuuden oletus tai vaatimus. Lehdistä löytyy juttuja, joissa ikääntyneet ovat aloittaneet uusia harrastuksia ja löytäneet uusia alkuja. ”Tällainen jatkuva aktiivisuuden vaatimus voi olla rasittavaa”.  Minä katselen näitä lehtijuttuja kyllä kovin erilaisin silmin. Jos joku nyt vaikka olisi aloittanut lumilautailun 80-vuotiaana tai menisi Italiaan maalauskurssille 90-vuotiaana, kuten Eskola maalailee, en ymmärrä, miten se minulta vaatisi jotain vastaavaa. Me sallimme kyllä nuorille kaikenlaisia epätyypillisiä ratkaisuja, mutta ans kattoo, kun kyseessä on iäkkäämpi. Näen asian niin, että ihminen on voinut koko ikänsä haaveilla jostakin, uskaltavansa tehdä jotakin ja kun aika rupeaa käymään vähiin, hän päättää uskaltaa. Annetaan nyt hyvänen aika heidän (meidän) edes vanhana tehdä sitä mitä haluavat! Ei kai se meiltä muilta ole pois. Ja kovin epäitsenäinen on hän, joka näiden esimerkkien voimasta kokee pakottavaa tarvetta toteuttaa itsekin erinomaisuuden eetosta, jota termiä Eskola käyttää. Eskola sanoo itse yrittävänsä torjua erinomaisuuden eetosta ja pyrkivänsä riittävyyden eetokseen. Hän kokee elämänsä sellaisenaan hyväksi.

Käsitteen ei-vielä on Eskola ottanut uuteen, synkempään tarkoitukseen. Sillä voi kuvailla vanhaa huonokuntoista vanhusta, joka ei ole vielä kuollut, mutta jonka kuolema on jo läsnä suurena todennäköisyytenä. Häntä kohdellaan Eskolan mielestä usein ei-vielä-kuolleena. Hänet kuljetetaan asunnosta ambulanssilla sairaalaan ja todetaan, että ei tämä vielä ole kuollut ja viedään takaisin asuntoonsa. Eskola puhuu asunnosta, ei kodista. Hänestä koti on muistisairaalle, liikuntarajoitteiselle ihmiselle paikka, jossa saa ympärivuorokautista hoivaa ja hoitoa. Sellaista hänelle ei anneta, koska ”ihmisethän haluavat asua kotonaan”. Totta ihan varmasti monenkin vanhan kohdalla. Tätä ambulanssirallia toteutetaan ymmärrykseni mukaan myös sairaalan ja hoivakodin välillä, jonka siis pitäisi olla koti.

Itseäänkin hän nimittää 85-vuotiaana ja monin tavoin sairaana, ”ei-vielä-kuolleeksi”. Hän kokee elämässään olevan vahva ”itsensä yli käyvä horisontti” eli mielikuva maailmasta, jossa häntä ei enää ole. Lähipiirin suhtautumisessa hän tuntee hienoista saattohoidon sävyä. Sen hän kokee hyvänä.

Eutanasian suhteen Eskola on samoilla linjoilla kanssani. Ensin tulee kehittää muita hyvän kuoleman muotoja. Jos ne eivät riitä, sitten vasta on katsottava, tarvitaanko eutanasiaa sallivaa lainsäädäntöä. Viisas mies.

 

4.   Viimeiset sivut

Viime kesänä todetusta, nopeasti leviävästä ja etäpesäkkeitä lähettävästä eturauhassyövästä Eskola kertoo loppusivuilla. Hän on menossa gammakuvaukseen ja vaimonsa ja hänen 60-vuotishääpäivänä tietokonetomografiaan. Näiden jälkeen on hoitoneuvottelu.

Kirjansa Eskola lopettaa näin:

”Homma on valmis, valmistui jopa etuajassa. Teen iltaryypyksi tukevan viskipaukun, ehkä kaksikin, ja menen rauhallisin mielin nukkumaan.”

 

 

.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olin Liisan kanssa siellä Kaisan hautajaisissa. Liisa ei aikonut ensin tulla muistotilaisuuteen, mutta ajatteli sitten, että voisihan se virkistää.”

”Niin. Ja saahan siellä ruokaa”

Että ihan virkistymään hautajaisiin! Enpä ole koskaan ennen kuvitellut hautajaisia virkistyksen ja aterioinnin kannalta. Ne hautajaiset, joihin olen osallistunut, ovat aina olleet itselleni surun paikkoja. Niitä ilman olisin mieluummin ollut.

Kun kuuntelin tätä ihan tolkullisten ihmisten keskustelua, mieleeni tuli joku ikivanha teatteriesitys, muistaakseni telkkarissa. Siinä vanha nainen luki aina kuolinilmoitukset sillä silmällä, että missä on muistotilaisuus. Jos se oli isossa paikassa, hän ujuttautui sinne syömään. Jossakin ravintolassa hovimestarikin jo totesi: Rouvalla on paljon surua.

Antti Eskola toteaa kirjassaan Vanhuus: Joskus kuolinilmoitusten lukemiseen liittyy pieni voitonriemu. ”Tuokin meni ennen minua, vaikka oli paljon nuorempi.”

Kovin vieraalta tämäkin tuntemus tuntuu. Olen toki Eskolan tavoin seurannut kuolinilmoituksia vähintään silmäillen jo useamman vuosikymmenen. En kuitenkaan sieltä aloita lehden lukua kuten hän enkä samalla uteliaisuudella: onkohan tänään ketään kivoja kuolleita.

Ehkä en ole vielä tarpeeksi vanha. Itseäni nuorempien kuolinilmoitukset aiheuttavat enemmänkin kiitollisuutta siitä, että itse olen vielä voimissani. Se kun ei ole mitenkään itsestään selvää. Sen ymmärrän. Etäisemmän tutun kohdalla se tietysti tuo mukanaan myös surumielisyyttä.

Olen tehnyt selväksi, että omissa hautajaisissani ovat toivottavasti läsnä vain lähimmät. He todennäköisesti surevat oikeasti kuolemaani. Vinoutunut huumorintajuni kuitenkin kuiskaa korvaani, että lehti-ilmoituksessa voisi olla: Muistotilaisuuteen ovat tervetulleita kaikki nälkäiset ja virkistystä kaipaavat. Näin voisin tehdä viimeisen hyvän teon. Kaiketi.

Totta puhuen tietyllä lailla ymmärrän tuon virkistäytymisajatuksen. Jos kyseessä on vanhus, jolla elämä on kovin yksinäistä ja tapahtumaköyhää, muistotilaisuudessa hän tapaa muita ihmisiä. Tuohan se myös vaihtelua ehkä muuten yksitoikkoiseen arkeen. Kovin ankeaksi elämä on tosin mennyt, jos virkistystä täytyy hakea hautajaisista.

Kommentit (0)

Menneisyys ja tulevaisuus ovat tuntemattomia. Menneisyydestä tulee aina erilainen riippuen siitä, kuka katsoo. Tämä pätee paitsi historian kirjoitukseen, myös yksittäisen ihmisen menneisyyteen. Siksi menneisyydestä ei voi ennustaa tulevaisuutta. Jokainen aikakausi tuottaa uutta historian kirjoitusta sen mukaan, mitä aikakausi tarvitsee.  Tulevaisuuden merkit ovat nähtävissä jo nykypäivässä, eivät menneisyydestä.

Jos tällaisen menneisyyden nollaamisen olisi tehnyt joku kavereistani, olisin puhunut hänet suohon.

Kun näin väittää Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professori Timo Airaksinen, en heti rohkene totaalisesti vastaankaan väittää. Hyviä perusteluja hänellä lienee asialle. Samaa mieltä olen siitä, että jokainen aikakausi tuottaa omaa kuvaansa menneisyydestä. Hyvänä esimerkkinä on juuri ilmestynyt Teemu Keskisarjan kirja Hulttio – Gustaf Mannerheimin painava nuoruus. Sen sisältöistä kirjaa ei olisi voitu julkaista joitakin vuosikymmeniä sitten. Tietysti voi kysyä, mihin meidän aikamme nyt erityisesti tarvitsee tämän sorttista historian kirjoitusta.

Yksittäisen ihmisen menneisyyden merkityksestä olen kuitenkin jo heti kättelyssä eri mieltä.  Kyllä tietoa menneisyydestä tarvitaan oman minän rakentamiseen. Kuvitellaanpa tilanne, että ihminen esimerkiksi jonkun aivovamman takia hukkaisi menneisyytensä. Aika lailla tyhjän päällä siinä olisi. Toki on niin, että eri ihmisten käsitykset esimerkiksi omasta menneisyydestäni varmaankin osaksi eroavat toisistaan. Olennaista onkin se, miten sen itse näen ja koen. Tapahtumien merkitykset toki usein muuttuvat ikääntymisen myötä.

Airaksinen esittää kirjassaan kymmenen kysymystä maan tilasta tulevaisuuden näkemyksineen, joihin itse vastaa. Vastauksia tulee esimerkiksi siihen, millainen maa Suomi on ja kenelle Suomi kuuluu. Airaksinen sanoo kirjoittaneensa positiivisen kirjan, vaikka yleensä on valitteluun taipuvainen. Tulevaisuus näyttäytyy toiveikkaana sen suhteen, että hyvät arvot toteutuvat. Aionkin Airaksisen näkemyksistä kiinnostuneena lukea hänen kirjansa Sinivalkoinen kirja – menneisyyden Suomi tulevaisuudessa. Kirjastossamme se on kuitenkin vasta hankinnassa.

Airaksisen ja muutaman muun kirjailijan haastatteluja kuuntelin Kirjamessuilla Messukeskuksessa viime torstaina. Olen jo monta vuotta ajatellut mennä messuille, mutta jotenkin ne ovat aina livahtaneet ohi. Tänä vuonnakin totesin, että jaha, nyt ne ovat, enpä ehdi. Ensi vuonna sitten. Kohta kuitenkin ymmärsin, että näillä vuosikymmenillä ei kannata joka vuosi siirtää eteenpäin asiaa, josta on kiinnostunut. Toiselle sijalle jätin sitten torstain muut menot ja nousin junaan.

Kesti jonkin aikaa, ennen kuin osasin suunnistaa Messukeskuksen isossa tilassa, vaikka kartta olikin. Pyörin alussa ympäriinsä kuin hyrrä etsien paikkaa, josta messuklubilaisen piti saaman ilmainen kirja. Lopulta tarrasin kiinni lappukaulamieheen, joka sitten vei perille. Näin sain jännärini. Minä, joka uskallan lukea vain ihan kevytjännäreitä ja niitäkin vain päivällä, erityisesti sitä tarvitsin. Kun ilman saa ja niin edelleen.

Mielenkiintoista kuunneltavaa oli teatteriohjaaja Ritva Siikalalla. Hän kertoi omaelämäkerrallisesta kirjastaan Musta sielu valkonaama. Siikalalla on monikulttuurisia kokemuksia niin työssään kuin perheessään. Hänellä on yksi kotitekoinen tytär (kuten hän itse sanoo)  ja yksi Etiopiasta kuukauden vanhana adoptoitu poika. Lisäksi hänellä on gambialainen vävy. Lapsenlapsia on seitsemän, jotka kaikki ovat puoliksi afrikkalaisia.

Siikalaan on läpi elämän vaikuttanut moraalinen sokki, jonka hän koki nuorena. Heillä kotona Kemissä vieraili saksalaisia upseereita, jotka olivat ystävällisiä ja kohteliaita. Myöhemmin hän luki Anne Frankin päiväkirjan eikä voinut käsittää, miten nämä mukavat saksalaiset olivat voineet tehdä tällaista Annelle ja monille muille. Kun hän vielä myöhemmin näki kirjan teatteriversiona, se ratkaisi hänen ammatin valintansa.

Vaikka Siikala on paljon tehnyt monikulttuurisuustyötä, hän sanoo, että ei ole mikään hyvä ihminen. Hänkin on saanut itsensä kiinni tietyssä tilanteessa  pään läpi viuhahtaneesta ajatuksesta, että afrikkalainen lapsenlapsi ei kuulu tänne, tähän ympäristöön. On väärän värinen. Ja hävennyt sitä heti. Siikala sanoo kuitenkin pyrkivänsä menemään häpeän kynnyksen yli.

Miten rehellisen tuntuista ja mielenkiintoista kerrontaa! Tämäkin kirja on luettava. Näytti olevan jopa kirjastossa hyllyssä.

Minna Canthista olivat keskustelemassa Minna Canth areenalla ohjaaja Kaisa Korhonen, Canthista kirjan jo aikaisemmin kirjoittanut Minna Maijala ja Kuopion kirjailija Sirpa Kähkönen. Ajankohtaista on, että Korhonen ohjaa Seppo Parkkisen kirjoittaman näytelmän Minnasta Kansallisteatteriin nimeltään Kertomus uuden ajan ihmisistä. Tätä keskustelua en jaksanut kauan kuunnella, koska lukupiirissämme me Käpyset paneuduimme tämän aikansa radikaalin, rohkean tasa-arvonaisen elämään jo viime keväänä. Nyt on tarkoituksena tehdä reissu kevätpuolella teatteria katsomaan. Kun eivät nyt vain pilaisi meidän mielikuvaamme Minnasta!

Antti Eskola Vanhuus-kirjansa kanssa luonnollisesti oli messuilla mukana. Hänen haastattelijansa oli ei enempää eikä vähempää kuin Jörn Donner, vanha itsekin. Antti Eskolan näkemykset sinänsä ovat tulleet jo useaan kertaan lehdistä luettua. Donnerin ansiosta odotin keskusteluun jotain uutta säpinää. Sitähän odotan yhä vieläkin. Kävi nimittäin niin, että haastattelutila oli niin pieni, että sisään mahtui vain vähän väkeä, minä en. Ihmettelen, miksi tilaisuus oli järjestetty suljettuun huoneeseen. Muut ohjelmapisteet olivat pääsääntöisesti ison tilan jossakin nurkassa. Tällöin seisomapaikkojakin oli melkein pilvin pimein ja ääni kuului kauemmaksikin.

Jonkun mielestä voi olla häpeä tunnustaa, että olin kuuntelemassa myös Murhalesken muistelmia eli Anneli Aueria. Siellä kuitenkin oli iso joukko muitakin häpeämässä. Seinät olisivat pullistelleet, jos niitä olisi ollut. Joku ystävä jo sanoi tuohtuneena, että kyllä sen Auerin sitten pitää kovasti rahastaa. Kirjoittamisopintojeni ansiosta tiedän, että kustantajat vähän niin kuin velvoittavat kirjailijoita mainostamaan teoksiaan. Hehän niistä suurimman hyödyn saavat, joskin myös kirjojen tuottamiseen rahallisesti panostavat.

Aueria selvästi jännitti. Loppua lukuun ottamatta hän ei kertaakaan katsonut yleisöön, vaan istui siihen sivuttain ja katseli vain haastattelijaansa. Tilaisuuden jälkeen joku takanani totesi: Tavallisen oloinen nainen. Näin minustakin. Tuntemani ihmiset ovat yleensä sitä mieltä, että miehensä murhaan hän on ilman muuta syyllinen. Minä en liputtaisi syyllisyyden sen enempää kuin syyttömyyden puolesta. Jos tuomarit, joilla sentään on ollut hiukka enemmän tietoa asiasta kuin meillä, ovat olleet eri mieltä syyllisyydestä, niin tuskin me lehtitietojen perusteella pystymme asiasta totuutta tietämään. Hänenkin kirjansa aion lukea. Varasin jo. Tuskin tämän pahemmaksi tulen, vaikka sen luenkin.

Tässä tärkeimmät kokemani palat Kirjamessuilta. Ei muuta kuin edelleen lukemaan. Lukeminenhan tutkitusti helpottaa stressiä ja todennäköisesti ehkäisee dementiaa. Väittävät lukemisen auttavan jopa nukahtamisessa. Ja kissan viikset! Jos on vähänkään vetävä kirja illalla, nukkumaan en malta ruveta, vaikka väsyttäisikin.

Vaikka olin yksin liikenteessä, niin yllättäen sain seuraa siskon likasta menomatkalle , hesalaisesta ystävästä lounaalle ja tamperelaisesta ystävästä kotimatkalle. Ei huono, sanoisi Jorma U.

Messupäivän opit:

  1. Maailma on mielenkiintoisia asioita väärällään.
  2. Jos kiinnostaa joku asia, lähde, vaikka ei niin hyvää aikaa olisikaan. Jos oikein viimosen päälle sopikaa aikaa etsii, sitä ei koskaan tule.
  3. Kirjamessuilla on aivan liikaa tapahtumia, niin että kaikkiin mielenkiintoisiin ei ehdi. Usein haluamasi haastattelut ovat sitten jopa samaan aikaan. Älä saa itkupotkuraivareita. Hyväksy se.
  4. Jos olet päättänyt olla ostamatta messuilta kirjoja, voit aina lipsua, mutta vain vähän.
  5. Suosi arkipäivää Kirjamessuilla, jos haluat välttyä tungokselta.
  6. Suosi viikonloppua Kirjamessuilla, jos haluat nähdä ja kuulla kuumimpia nimiä.
  7. Jos asut kaukana Helsingistä ja haluat Kirjamessuille, muuta Tampereelle. Täältä pääsee puolessatoista tunnissa Pasilaan, josta kävelet noin puoli kilometriä Messukeskukseen.

 

 

 

 

 

 

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Jos Helsingin kirjamessujen lähelle haluaisin, niin kai minä sitten "Helsinskiin" muuttaisin (enkä Tampereelle).

Täältä Turustakin pääsen nopeasti, kätevästi ja huokealla Helsingin Messukeskukseen, jos eivät Turun kirjamessut minulle riitä. Monesti olen käynytkin, yksi päivä ei tahdo riittääkään.

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat