Valon pisaroita kun toivo häviää

Meille putoaa valon pisaroita

Näin laulaa Tuuren Kilpeläinen laulussaan Valon pisaroita. Onpa minusta hienosti tähän aikaan, tähänkin aikaan sopivat sanat.

Kuuntelen ja katselen Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin konserttia Tampere-talossa. Iso Sali on täynnä. Istun etuparvekkeella, joten näkymät areenalle ovat yläkantista. Tästä syystä valokuvissakin on enemmän kuin vähän toivomisen varaa. Muuten ei haittaa. Kuuntelemaanhan tänne olen tullut.

Tuskin tähän konserttiin olisin eksynyt ilman Pirkanmaan psykologiyhdistyksen (Pipsyn) jäsenyyttä. Yhdistyksen kevätkokous on ravintola Mylläreissä. Kokouksen jälkeen syömme hyvän kolmen ruokalajin aterian. Illalla on ohjelmassa tämä konsertti. Yhdistys maksaa suurimman osan pääsylipusta. Aina on mentävä, kun halavalla saa, sanoi jo Sulo Vilen aikoinaan.

Kun mies on viiskytvuotias

Alla röhkii kuuma harrikka

Se näyttää jätkät kellistin

Kyytiin nuoren, kauniin sellistin

(Hyvä, paha, ruma mies)

Tuure Kilpeläinen on 51-vuotias, mutta en väitä, että hän kertoisi tässä itsestään. En edes tiedä, milloin laulu on tehty. Laulussa käydään läpi miehen eri vuosikymmenet. Lopuksi yhteenveto on tämä:

Hullun pojan rohkeutta

Ja nuoren miehen voimia

Ja vanhan pöllön viisautta

Ei voi koskaan saada kerralla

Silti kerroksittain kaikki tää

Pakka roiskittua elämää

On laskoksissa hyllyssä

Vanhan mielen mielessä

Muutettavat muuttaen tämä sopinee naisenkin elämään. Kuka vielä sanoo, etteikö iskelmäsanoituksissa voisi olla ihan viisaita ajatuksia?

No, millainen oli konsertti, kysyt? Alkupuolella kaipaan syvästi korvatulppiani. Olen ilmeisen herkkäkorvainen, kun elokuvissakin työnnän topsut korviini. Ehkäpä tapahtuu joku adaptaatioilmiö, kun konsertissa tulppien kaipaus katoaa.

Osan Kilpeläisen lauluista tunnistan, kuten nuo edellä mainitsemani ja niiden lisäksi joitakin muita. Niistä tykkään. Rytmikkään mukavia ovat loputkin.

On sentään yksi poikkeus mukavuudesta. Tuure Kilpeläinen kertoo, että he ovat kovasti halunneet säveltää ja esittää Leinon Hymyilevä apollo -runon. Nyt ovat sen tehneet. Jos minulta kysytään (vaikka minultahan ei koskaan mitään kysytä), niin antakaa, please, sen runon olla ihan vaan runona. Jooko?

Musiikki vetää mukaansa. Käteni läpsää ja jalkani kapsaa. Vierusystäväni kanssa yhdymme jossakin kohtaa käsien heilutteluunkin. Ja. Usko tai älä! Loppulauluissa seisten jammailemme!

Jäämme kyllä pahasti takamatkalle verrattuna kahteen permannon eturivin naiseen. He itse asiassa eivät juurikaan istu, vaan seisovat ja tanssivat lähes jopa kipaleen. Saattaa siellä alhaalla useampiakin tanssijoita olla, mutta näkökenttäni on rajoittunut.

Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani ovat olleet yhdessä 12 vuotta. Syksyllä on edessä tauko, jonka pituutta ei ole määritelty. ”Minulle on vähitellen voimistunut olo, että täytyy katsoa, mitä muuta täällä voisi tehdä”, sanoo Tuure Kilpeläinen. ” Musiikkia, kirjoittamista, maalaamista… En tiedä vielä tarkkaan, mitä se on.” (Tamperelainen 23.3.22)

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Aamulehti ei maininnut sanallakaan Kilpeläisen konserttia. Isot sivut oli sitä vastoin uhrattu, etusivua myöten, samana iltana Tampereella konsertoinneille Antti Tuiskulle ja Lauri Tähkälle. Millaista puolueellisuutta! Hävetkööt!

Konsertin jälkeen palaan autolleni iltakymmenen pintaan Kilpeläisen lauluja hyräillen. Kohta ei enää hyräilytä. Sanotaan, että ilmaisia lounaita ei ole. Ei näytä olevan ilmaisia päivällisiäkään. Eikä halpoja konserttilippuja. Aina niistä näköjään joutuu maksamaan. Autoni tuulilasinpyyhkijää koristaa 60 euron arvoinen lappu.