Veljekset kuin ilvekset.

Tämä vanha sanonta tulee mieleeni näitä miehiä kuunnellessani. Ei haittaa, vaikka he eivät olekaan veljeksiä ja ilveksistä ei itselläni ole paljonkaan hajua.

Reippaasta elämästä puhuu teatteriohjaaja, kirjailija Juha Hurme. Hänhän sai viime vuonna kaunokirjallisuuden Finlandiapalkinnon teoksellaan Niemi. Kiitelty teos, joka itselläni vielä odottelee hyllyssä lukemista.

Toimittaja, kirjailija Kimmo Oksanen kokee eläneensä itselleen sopivaa elämää.

Nämä viisaat miehet ovat puhumassa Poliisiammattikorkeakoululla Johtamisaamussa aiheesta Elämän kiroukset, siunaukset ja käännekohdat. Heidän sekä pään että sydämen viisaudestaan vakuutun paikan päällä olevana. Sitä olen kyllä uskaltanut luulotella heidän teoksiaan lukiessanikin.

Molempia on kohtalon koura kuopaissut kylmällä kädellä.

Vuonna 2008 Oksanen sairastui herpesvirusinfektioon. Tilanteen teki kohtalokkaaksi aukko immuunijärjestelmässä, joka johti bakteeritulehdukseen. Hänen uskottiin kuolevan muutamassa päivässä.

Toisin kävi.

Kasvoihin tehtyjen kolmentoista plastiikkakirurgisen leikkauksen jälkeen Oksanen kokee olevansa terve mies. Ulkomuodon tuhoutuminen sai aikaan huonon itsetunnon. Tämän paransi rakkaussuhde, vaikkakin jo ohieletty. Psyyken terapiana toimi kirjan kirjoittaminen nimeltään Kasvonsa menettänyt mies. Vuoden hän eli yksin mummonsa mökissä ja kirjoitti.

Juha Hurmeen julma kohtalo otti kouriinsa vuotta myöhemmin, 2009. Hän sairastui rajuun psykoosiin harhoineen. Kuukauden hoitojakson jälkeen suljetulla osastolla hänet uloskirjoitettiin totaalisen masennuksen ja lääkityksen kera. Tilan sanottiin olevan parantumaton.

Toisin kävi.

Hurme näkee uteliaisuuden pelastaneen hänet kahdeksan kuukauden lamaavasta masennuksesta. Uteliaisuuden avulla hän rupesi ryömimään masennuksen alta elämään takaisin. Siis samanlainen uteliaisuus, joka on pienellä lapsella maailmaa kohtaan. Samanlainen uteliaisuus, joka tutkimuksissa on liitetty myös pitkään ikään. ”Ei ole mitään syytä lopettaa opiskelua”, kertoo Hurme. Eipä ei. Tai ainakin ne ovat huonoja syitä tahi tekosyitä.

Sairauden kokemuksista syntyi Hurmeen teos Hullu, josta tehtyä suosittua näytelmää esitetään edelleen.

Jälkeenpäin mietin, mikä antoi Hurmeelle kipinän uteliaisuuden heräämiseen. Oliko hänen sisällään jo valmiiksi niin vahva uteliaisuus, että se hiukan happea saatuaan virkosi lopulta henkiin masennuksen alta? Olen taipuvainen tähän suuntaan, mitä nyt olen miehen touhuja kauempaa seurannut.

Katkeria? Kyynisiä? No, eivät pätkääkään! ”Katkeruus on pahinta myrkkyä”, sanoo Oksanen. Viisas mies kun on, hän kolme vuotta sitten lopetti viinan juomisen. Syynä oli se, että alkoholin kanssa hän muuttui ilkeäksi tuntemattomia ihmisiäkin kohtaan. Jostain sisäkaluista nousi katkeruus viinapäissä.

Miehet ovat hauskoja, itseironisia, elämää syvemmin pohtimaan joutuneita ja sitä hymynkare suupielessä tarkastelevia. Hurmeen määritelmä lanseeraamalleen Reippaudelle on: ” Tietty, huvittunut ajatus siitä, että kaikki on ihan hirveetä, mutta mennään vaan.”

” Me ollaan sankareita kaikki, me ollaan reppanoita kaikki. Jokainen voi kompastua.” Näinhän elämä on nähtävä, jos sen oikein oivaltaa, kuten Hurme. Kaikilla on hetkensä.

Molemmat profeetat liputtavat ihmisten yhteyden ja yhteispelin puolesta. Oksasen sanoin:

·     Ollaan tähtipölyä kaikki.

·     Kukaan ei oo yksin mitään.

·     Arvokkain, mitä voi toiselle antaa, on läsnäolo.

·     Antakaa, siitä tulee onnellinen elämä.

·     Mitä annatte toiselle, sitä ei kukaan ota teiltä pois.

Oksasella sairaus herätti empatian. Jokainen tarvitsee sitä antaakseen toisille jotain. Hän on tullut jopa yliherkäksi kaikelle roskalle. Oksanen kokee sairautensa olleen lopulta siunaus. ”Menetin kasvot. Sain uudet kasvot. Oon muuttunut ja se on siunaus.” Nykyään hän on luuserin paras ystävä. Mieleeni tulee jostakin lukemani: Jos ihminen on onnettomuuden jälkeen enemmän kuin ennen sitä, eihän se ollutkaan onnettomuus. Mahtaisiko Oksanen, nykytermiä käyttääkseni, ostaa tämän ajatuksen? Ehkä ei, koska Nietzschen ajatusta: Kaikki mikä ei tapa, vahvistaa, hän ei ainakaan allekirjoita.

Hurmeelle elämä on kompleksinen raunioitumisprosessi, johon voi suhtautua reippaasti. Hän selittää Reippauden rakentumista lohtusarjalla:

·     Jokainen on tasavertainen, ei voi muuta kuin kunnioittaa muita ihmisiä

·     Kaikesta huolimatta on riemu elää, elämä on suunnattoman suuri etuoikeus. Etuoikeutetuilla on velvollisuus ajatella niitä, joilla ei etuoikeutta elää.

·     Jokaisen ympärillä on ihmisiä, joita voi auttaa.

·     Vastoinkäymiset ovat täysin väistämättömiä. Niiden avulla ymmärtää, milloin on hyvä olla. Vastoinkäymisistä  ei pidä pillastua.

·     Elämä, jos mikä, on loputon oppimistapahtuma.

·     Tieto on lohtu.

Sekä Hurme että Oksanen korostavat: jos ei muista, ei voi unohtaa. Mielenkiintoinen, oivaltava ja pureskeluakin vaativa näkökohta. Ja tosi.

Kun olen harmailla aivosoluillani kuulemiani asioita pohdiskellut, mieleeni on tullut, että olen kuunnellut, en leipäpappien, vaan sydämestään asiaan vihkiytyneiden pappien saarnaa. Saarnamiehinä he eivät kuitenkaan esiintyneet. He jakoivat meille ajatuksia, joita ovat itse kokemusten kautta oivaltaneet. Hetkeäkään en epäile, etteivätkö nämä profeetat eläisi kuten opettavat. Siis noin pääsääntöisesti, yksikään pyhimyskehä kun ei salissa säteillyt.  

Kaiken, ihan kaiken, pystyn allekirjoittamaan. No jaa. Ehkä Oksasen hyvän elämän määrittelystä jättäisin omalla kohdallani loppukaneetin pois. Miesten esiintuomat asiat tuovat mieleeni elämän loppuvaiheen. Kuolinvuoteellaan ihminen ei kadu sitä, että ei tehnyt enemmän töitä tai hankkinut enemmän rahaa. Jos hän jotain katuu, se on se, että hän ei antanut läheisille enemmän aikaa.

Oksasen ja Hurmeen kuuntelu ja katselu toimii  kokovartalosuihkun tavoin. Se huuhtelee pois arkipölyt ja kuonat. Se nostaa sisimmästä päivänvaloon oikeat, arvokkaat asiat elämässä. Hetken koen itsekin olevani hieman parempi ihminen. Jonkin aikaa tunnen minäkin eläväni Reippaasti.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat