Oopperaa Estonia-teatterissa

Tallinnan Estonia-teatteri on runsas sata vuotta vanha rakennus.  Jäljet johtavat Suomeen. Suomalaiset arkkitehdit Armas Lindgren ja Wivi Lönn suunnittelivat talon vuonna 1913. Toisen maailmansodan aikana rakennus kärsi huomattavia vahinkoja. Muun muassa sisätiloja, jotka aikaisemmin olivat jugend-tyyliä, korjattiin uusklassismin tyyliin.

Kaunis on talo ja kaunis se on myös sisältä. Siispä olemme ystäväni Riitan kanssa menossa sisälle.

Lämpiössä on kaksi patsasta. Virolainen kuvanveistäjä August Weizenberg ( 1837-1921) lahjoitti Estoniatalolle kaksi marmoripatsasta, Hämarik (Hämärä) ja Koit (Sarastus). Haluan kuvitella, että lämpiön patsaat ovat juuri ne. Olisivatko ne voineet säilyä ehjinä sodan talolle aiheuttamissa vaurioissa? Tuskinpa, mutta kauniita ovat nämäkin.

Mitä minä nyt sitten täällä teen? No, minä olen tietenkin täällä oopperassa, kuten muutaman kerran aikaisemminkin. Esitettävänä on Giuseppe Verdin Trubaduuri. Vanha ooppera, tämäkin. Maailman ensi-ilta oli jo 1853 Roomassa. Esityskieli on Italia ja tekstitys Tallinnassa on viroksi ja englanniksi. Tekstitykset ovat seinällä molemmin puolin näyttämöä. Kun istun aika lailla keskellä penkkiä, pääni nyökkii suunnalta toiselle kuin vieteriukolla. Jos sanoa saa, niin näyttämön yläpuolinen tekstitys olisi katsojaystävällisempi. Maskipakko on vielä tämän päivän, huomenna se jo poistuu.

Oopperatalossa on yhteensä 850 istumapaikkaa permannolla ja kahdella parvekkeella sekä muutamassa pienessä aitiossa. Katselen ilokseni kaunista salia ennen oopperan alkua. Katseeni osuu kattoon. Ja kappas vaan. Sielläkin on kaunis maalaus.

Trubaduuri kertoo, mistäpä muusta kuin rakkaudesta. Onhan siinä vähän muitakin asioita, juonitteluitakin, jotka vaikuttavat tapahtumien kulkuun. Loppu on surullinen.

Väkevä ja vaikuttava on esitys. Esiintyjissä on vierailija Kanadastakin. Mutta mitäpä minä siitä, kun kahden miehen rakastamaa Leonoraa esittää suomalainen vierailija  Charlotte- Anne Shipley. Enpä ole hänestä ennen kuullut, mutta nyt alan tarkkailla, esiintyykö hän myös Suomessa. Hyvä-ääninen laulaja kyllä on.

Väliajalla on syötävä hyvä lohileipä viiniä kyytipoikana. Siis ihan pakko. Jos ihmettelet tuota huivin roikaletta, niin se johtuu muistikuvastani, että palelin viimeksi täällä. Siksi vedin narikassa nättimekkoni päälle ulkohuivin. Mutta nättihän on huivikin, vai mitä? Tarina tietenkin jatkuu niin, että vallan lämmintä salissa on tällä kertaa.

Kun palaan väliajalta, portaissa yksi vahtimestari yrittää sanoa minulle jotakin. Kun en viroa ymmärrä, niin jatkan hetken ihmettelyn jälkeen matkaa. Salissa toinen vahtimestari kiinnittää huomionsa minuun. Nyt ymmärrän, että hän kehottaa minua laittamaan maskin, joka on unohtunut laukkuuni. Nopeasti näiden kahden kohtaamisen välissä kehityn siis viron kielen ymmärtämisessä. Loistava kielipää.

Aikamoinen ruuhka on vaatenaulakkojen luona aulassa pois lähtiessä. En tiedä, miten sen teemme, mutta pääsemme sutjakkaasti ja nopeasti takkeinemme ulos. Ainakin takkien antajat liikkuvat niin nopeaa tahtia, että sellaista en ole monesti nähnyt.

Hieno oopperakokemus!  Kiitos Estonia-teatteri! Kiitos Trubaduurin toteuttajat! Kiitos Resviaria! Kiitos Riitta! Hyvässä seurassa kaikki on rattoisampaa.