"Tulen tämän kirjan kanssa yleisön eteen kuin gladiaattori lavalle", sanoo kirjailija Sirpa Kähkönen Helsingin Kirjamessuilla

Vuosittain olen käynyt Helsingin kirjamessuilla avajaispäivänä torstaina. Syy on ollut käytännöllinen. Väkimäärä on vielä maltillinen, niin että en hukkaa itseäni.

Tänä vuonna joudun vaihtamaan päivää. Torstain anti ei innosta vaativaista mieltäni.

Hohhoijakkaa! Lauantaina ihmismassat junilta vyöryvät Messukeskukseen. Yritän tarkkailla, onko väkeä enemmän kuin torstaisin. Saattaapi olla. Todennäköisesti on.

Jo narikkajonossa minulle meinaa käydä köpelösti. Takkia ei saa säilöön kuin kortilla maksamalla. Minulla on kortti suljettu, kun luottopuolella on asioinut roisto. Uutta korttia en ole vielä saanut. Ystävällinen rouva pelastaa minut: hän maksaa kortilla ja minä hänelle euroilla. Kiitos kanssamessuilija!

Joo-o! Väkeä on tiuhassa. Ei muuta kuin sekaan vaan, sanoo mummeli lumessa.

Kirjoja on kasapäin, etten sanoisi kahmalokaupalla. Ajatuksissani on ostaa Remeksen uusin kirja vävylle joululahjaksi, kuten yleensä. Valistuneena kuluttajana olen ennakkoon katsonut kirjan hinnan kirjakaupassa, jopa marketissa. Halvempi on täällä. Ostamaan. Kassa naurahtaa kysymykselleni, voinko maksaa rahalla. Huhhuh! Vähän jo pelkäsin, että täälläkin on ruvettu pelaamaan pelkkää korttipeliä.

Kirjahimo iskee. Kassiin putoaa spontaanisti muutama muukin kirja. Lahjoiksi. Tai sitten ei.

Sirpa Kähkösen kirja, 36 uurnaa on kiinnostavan tuntuinen uutuus. Vaikka olen lukenut aiheesta hänen haastattelujaan jo muutaman, suuntaan silti Senaatintorille, jossa Arla Kanerva haastattelee häntä.

Muutamaa muutakin Kähkönen ja kirja kiinnostavat. Ihmisiä istuu ja seisoo piukassa. Kähkönen kertoo olevansa kirjan kanssa paljaana. Se on henkilökohtaisempi kuin hänen aikaisemmat teoksensa. Kertojahenkilö muistuttaa Kähköstä. Koti muistuttaa hänen kotiaan.

Kirja kertoo Kähkösen äidin elämästä. Äidin kuolema viime vuonna vapautti Kähkösen kirjoittamaan.

Äiti oli 15- vuotiaana autokolarissa ja sai aivovamman, eikä saanut siihen asianmukaista hoitoa. Suhde äitiin oli ongelmallinen. Kirja kertoo myös äidin suvusta ja laajenee tämän kautta yhteiskunnallisiin traumoihin.

Sotatraumoista on meillä jo alettua puhua, sanoo kirjailija. 1990-luvun laman traumojen käsittely on vielä tekemättä. Sitä tarvitaan. Hän itse oli siihen aikaan opiskelija. Minä olin hoitovapaalla Kuopuksen kanssa.

Äidin kuoltua Kähkönen löysi tämän kaksi nuoruuden päiväkirjaa. Hän uskoo, että äiti on tahallaan jättänyt ne luettaviksi, ei ole halunnut niitä hävittää. Päiväkirjat avasivat näkemään äidin uusin silmin. Äidin ensisijainen haave oli ollut tulla kirjailijaksi. Toissijainen haave oli tulla näyttelijäksi. Kähkösen mielestä äiti jäi sisimmässään nälkäiseksi, kärsi, että hän ei voinut käyttää lahjojaan.

Kähkönen varoittaa päiväkirjojen hävittämisestä. Aijaa. Olen juuri aloittelemassa lukuisten päiväkirjojeni lukemista. Tarkoitus on sen jälkeen ne hävittää. Ja näin aion tehdä. Anteeksi nyt vain Kähkönen.

Kirjailija sanoo olleensa aina, jo lapsesta asti vastuunkantaja. Messuille tullessakin hän oli vähällä mennä auttamaan sisäänpääsykoodin kanssa vaikeuksissa olevia tulijoita. Sitten hän muistutti itseään: Täällä on henkilökuntaa auttamassa. Syvärakenne kirjassa onkin se, miten vapautua liiallisesta vastuusta. Nyt hän kuulemma osaa sen jo hirmu hyvin, vaikka vielä joutuu välillä opettelemaankin.

Kirjalla on mielestäni outo nimi kaunokirjalliseksi teokseksi: 36 uurnaa. Silläkin on selityksensä. Kähkösen suvulla on kaksi sukuhautaa, suuri ja pieni. Pieneen mahtuu 36 uurnaa. Vastuunkantajana Kähkönen on ollut huolissaan, miten pystyy vastaamaan siitä.

Kirjan ala-otsikko ”Väärässä olemisen historia” viittaa sukuun kuuluvien henkilöiden Neuvostoliittoon muuttoon, mikä särki heidät.

Sirpa Kähkönen sanoo kirjoittaneensa kirjan siksi, että ehkä joku muukin on kokenut samantapaista.

Junaa kotiin Pasilan asemalla odotellessani muistelen Kähkösen sanoja:

”On mukava saada elää ja oppia uusia asioita joka päivä!”

Samaa mieltä. Näin se justiinsa on!