Ikä sen varmaan tekee, että muistelen välillä vanhoja aikoja. Se onnistuu siksikin hyvin, että kukaan ei ole minua, vanhojen muistelijaa, tikulla silmään pistämässä. Kovin on rauhallista ollut joulun aikakin, kun mies on lahjakkaasti sairastanut.

Lapsuuden kodissani jouluaattona oli puolen päivän aikaan riisipuuro mantelilla ja sekametelisoppa. Varsinainen ruoka oli vasta myöhemmin. Jouluaterialla oli tietysti kaikki jouluherkut. Lipeäkala ei ollut minun makuuni, lapsena. Myöhemmin sekin on maistunut.

Samaa ruokarytmiä olemme omassa kodissamme noudattaneet. Tänä vuonna olen saanut yksin syödä juhalapäivien ateriat, kynttilänvalossa kuitenkin. Mies on osallistunut korkeintaan sängystään yskimällä. Pitkään on toki ollut sekin jouluaaton traditio, että katsomme joulurauhan julistuksen televisiosta, ehkä Lumiukonkin. 

Miehen kotona joulusauna oli aattoiltana, meillä taas aamulla. Tämä on johtanut välillä siihen, että olemme saunoneet sekä aamulla että illalla. Hyvin on sekin sujunut.

Tänä vuonna saunoin vasta tapaninpäivänä, ihan kuitenkin vastan kanssa. Sain sinne kanssani saunomaan (kuivamaan) joulutontut, jotka otin pois pensasaidan päältä ”joulukalenteriajan” loputtua. Vastalla niitä en kylläkään hutkinut. Hyvin sopuisia saunakavereita he olivat. Eivät valitelleet liian kovista tai liian lempeistä löylyistä. Aviohenkilö kävi sitten kipeänä vain kevyesti saunassa.

Yhteisien vuosien alkuvaiheessa aviohenkilö ehdotteli sänkyjen lakanoiden vaihtoa aattona. Näin oli heillä kuulemma äiti aina tehnyt. Mikäs siinä, sanoin. Voit vapaasti vaihdella lakanoita. Minä en sitä hommaa jouluaattona tee. Muutakin hommaa keksin. Jostakin syystä meillä ei ole sitten lakanoiden vaihtoa jätetty aattoon.

Kun lapset ovat olleet pieniä, joulupukki on toki käynyt. Yhtenä vuonna, kun Kuopus oli pieni, Esikoinen oli pukkina. Hän kävi myös naapurissa ”pukittamassa”. Siellä hän istui keinutuolin ohi lattialle. Ihan vahingossa. Mutta olihan se aika pukkimaista. Vintissä meillä lienee vielä pukin puhelin Korvatunturille.

Meillä lapsuudessa, kun nuorimman ja vanhimman tytön ikäero oli seitsemän vuotta, pukki kävi vielä silloinkin, kun niin sanotut ”isot tytöt” olivat jo aika isoja. He keskittyivät tutkimaan, kuka partiopojista pukin asusteiden takana oli. Partiopojilla kun oli pukkipalvelu.

En tiedä, miltä vuodelta näiden joulupukkien kuvat ovat. Sanonpa vaan, että aika omituisen näköisiä pukkeja meillä lapsuudessa näköjään kävi. Toki vanhat kuvatkin ovat huonolaatuisia. Muistelen, että toisella pukilla olisi ollut joku valokin, jota hän silmässään vilkutteli. Paljon mahdollista on sekin, että ainakin toinen näistä pukeista on ollut isäni.

Joulupäivänä herätys oli lapsena aikaisin. Joulukirkko alkoi seitsemältä ja sinne aina menimme. Se ei ollut lapsille valinnainen. Äidillä oli kyllä meille takin taskussa pastilleja. Kotiin tullessa oli kyllä ihanaa, kun sai kaivautua takaisin sänkyyn ja lukea joululahjaksi saatua kirjaa. Kirja nimittäin oli joka joulu jokaisen tytön paketissa. Se oli paras lahja!

Enää ei taida joulupäivänäkään messu alkaa kello seitsemän, vaan kahdeksalta. Niin aikaisin en siltikään jaksaisi itseäni ylös kammeta. Itse käyn yleensä aaton hartaudessa.

Kynttilöitä vien haudoille yleensä jo aatonaattona. Silloin voi jopa saada autolle parkkipaikan. Tosin silloin en näe sitä suurinta kynttilämerien loistoa. Lapsuudessani kotipaikkamme hautausmaalle ei ollut ketään läheistä haudattu, joten kynttilöitä emme vieneet. Muualle haudattujen kynttiläpaikkaa ei vielä silloin ollut.

Vuoden vaihtumiseen en muista meillä lapsena liittyneen mitään seremonioita. Joitakin vierailuja saattoi olla. Ai niin, Säästöpankin portailla lauloi vuoden vaihtuessa kuoro, olisiko ollut mieskuoro. Ja joo, tinaa kyllä valettiin, kuten meilläkin on valettu. Ja onhan niistä ennustettu mitä milloinkin. Rakettien ampuminen on myöhempien aikojen hapatusta, josta en juurikaan perusta. On niitä toki meilläkin lasten kanssa ammuttu, mutta hallitusti.

Rakettien loistoa voi nähdä, kun katsoo ikkunasta vuoden vaihtuessa. Onhan ne kauniita. Räiske ja pauke on vaan aikamoinen. Tampereella kaupunki ei ilotulita vuoden vaihtuessa. Yritysten maksama ja järjestämä ilotulitus kuitenkin on.

Meillä oli vielä joitakin vuosia sitten Vimma-koira, joka pelkäsi raketteja hullun lailla, haki turvaa vapisten sängyn alta. Joinakin vuosina olimme vuotta vaihtamassa mökillä kuvitellen, että siellä eivät   raketit pauku ja koira saa olla rauhassa. Väärinpä luulimme.

Vuoden vaihtuessa on tapana esittää toiveita tulevalle vuodelle.

Itse toivon, että me, minä ja läheiseni pysyisimme terveinä ja että elämämme jatkuisi niin hyvänä kuin se on nytkin.

Toisaalta on hyvä muistaa myös psykologian emeritaprofessorin Liisa Keltikangas-Järvisen sanonta:

Aina ei voi olla kivaa ja karamelli suussa.

Yritän kuitenkin ajatella kuten Eeva Kilpi:

Elämä on arvaamatonta. Koska tahansa voi tapahtua jotakin hyvää.

Terveyttä ja voimia, valoa ja iloa tulevaan vuoteesi 2024!