Lähden aamuvarhain Tampereelta Helsinki-Vantaan lentokentälle. Määränpääni on Berliini. Olen menossa konserttiin Berliinin Philharmonia konserttitaloon.

Siskonlikkani Lotta, joka yleensäkin keksii kaikenlaista hullunhauskaa, on tämän reissuni takana. Hän minut on tänne houkutellut. Taustayllyttäjänä on toiminut Esikoinen. Molemmat ovat kilvan tönineet minua Saksan reissulle. Lotta soittaa illalla viulua Freiburgin barokkiorkesterissa.

Lento kestää vain kaksi tuntia. Lotta, joka on tälläkin reissullaan ollut jo muutamia päiviä harjoittelemassa kaupungissa, on lentokentällä vastassa. Hyvä näin, sillä Berliini on minulle täysin outo kaupunki. Ilman opastusta olisi saattanut kestää kiitettävän kauan, ennen kuin olisin ollut hotellilla. Toki maksullinen kumijalka olisi osannut viedä oikeaan paikkaan.

Päivä on miltei pakahduttavan kuuma ja aurinkoinen. Hiostavan lämmintä on vielä illallakin, kun lähden suunnistamaan hyvissä ajoin konserttipaikkaan. Olen saanut suusanalliset ohjeet jotensakin niin, että matkaan kannattaa varata aikaa ainakin puoli tuntia ja tuota katua suoraan tuonne kauas asti ja sitten vasemmalle. Jotakin tuon suuntaista. Laitan kännykkään kuitenkin mapsin päälle. Ajattelen, että toki sen ohjeilla osaan.

Niinhän sitä luulisi! Superonnettomana suunnistajana kysyn loppumatkasta kahdelta rouvalta, mihin päin minun pitäisi mennä.  He ovat tulossa samaan konserttiin, joten kävelemme yhdessä.

Philharmonia konserttitalo on rakennettu 1960-luvun alussa, mutta näyttää silmääni uudemmalta. Kauempaa katsottuna talo näyttää vähän kuin Helsingin kirjastotalo Oodilta.

No hyvä. Talo ja oikea sisäänkäynti on löytynyt (niitäkin on useampi). Ihailen isoa aulaa. Seuraava pulma tulee siitä, että Lotan minulle jättämää lippua ei löydy lipputoimistosta. Viestiini Lotta vastaa: ”Kyllä se siellä on!” Uusi yritys. Lipunmyyjä lopulta pyytää minua kirjoittamaan nimen. Epävarmana hän sen jälkeen näyttää oikealla nimellä varattua lippua. Kaikki hyvin! Ihan ymmärrettävää. Kummankaan meidän sukunimemme eivät saksalaiselle oikein aukea.

Portaikot ylös ovat upeat ja niitä on useammat. 

Talo on iso. Tämä konsertti on Isossa salissa, jossa on 2400 istuinpaikkaa. Paikkoja on esiintymislavan joka puolella, aika ylhäälläkin. Lisäksi talossa on myöhemmin rakennettu kamarimusiikkisali, jota en kylläkään näe.

Konsertissa esiintyy Berliinin kamarikuoro RIAS neljän solistin ja Freiburgin barokkiorkesterin kanssa. Johtajana toimii Justin Doyle.

RIAS kuoro on sekakuoro. Se on ammattikuoro. Eli kuorossa laulaminen on palkallinen päätyö kaikkine työehtosopimuksineen. Ohoh! Enpä tällaista ole ennen tiennyt olevan. Nuotteja ei näytä olevan. Jokaisella on sen sijaan oma tabletti.

Erityiskiinnostukseni kohdistuu, sattuneesta syystä, Freiburgin barokkiorkesteriin. Ilokseni olen voinut tätä arvostettua orkesteria aikaisemminkin kuulla.

Ohjelmisto koostuu kahden Itävaltalaisen Haydnin veljeksen sävellyksistä.

Väliajalla alas lämpiöön pääsee sekä tavallisia portaita että kauniita  kierreportaita pitkin. Enpä juurikaan jonoja, myyntipisteitä on useampi.

Ulos puistoon voi myös viedä syömisensä ja juomisensa tai muuten vain siellä nauttia ihanasta illasta. Ovella on poletinantaja. Polettia vastaan pääsee sitten takaisin sisälle. Helteisestä säästä johtuen moni istuskelee puistossa jo ennen konsertin alkua.

Kaunis viulunsoittajan patsas on takapihalla. Mikä lienee nimi, kuka tekijä, en tiedä.

Konsertti päättyy kahden tunnin kuluttua toistuviin aplodeihin. Ja syystä.  

Mielenkiintoinen ja nautittava on ilta! Saan vähintään kaksi nautintoa samalla kerralla: kauniin talon ja konsertin. Ravituksi tulevat silmäni, korvani ja sieluni!

Melkein konserttitalon pihapiirissä on pystybaari tai kioski tai mikähän oikea nimi sille lienee. Siellä nautimme virvokkeet ennen hotellille lähtöä. 

Kaksi väsynyttä matkaajaa tallustelee pimeässä illassa kohti Relexa-hotellia. Toinen on väsynyt musiikillisesta työnteosta. Toinen on väsynyt helteessä rilluttelusta.

Kiitos konsertin esiintyjät! Kiitos Lotta! Kiitos Esikoinen!