Kirjoitukset avainsanalla SM veteraanikisat helmikuu 2020

Kun mies juoksee ja hyppää pituutta 95-vuotiaiden sarjassa veteraanikisoissa, joissa kilpaillaan Suomen mestaruuksista, niin eipä voi muuta kuin ihailla! Ennen kaikkea into ja asenne ovat silloin kohdallaan.

Jälleen kerran sain nauttia uudesta elämyksestä. Lankomies, 81-vuotias, vannoutunut urheilija, osallistui viime viikonloppuna Tampereella veteraanien SM-kisoissa 60-metrin juoksuun ja pituushyppyyn 80-vuotiaiden sarjassa. Pääsimmepä näin meillä talvilomailevan tyttärentyttären kanssa seuraamaan kisoja.

Kilpailuja oli kolmena päivänä. Osallistujia täytyi siis olla tosi paljon. Tosin ensimmäinen veteraani-ikäryhmä on 30-vuotiaat. Jotenkin ihmettelen, mitä sen ikäiset tekevät veteraanikisoissa. Sille lienee perustelunsa, joista minä en tiedä mitään.

Yleisöäkin oli minusta yllättävän paljon, ainakin lauantaina. Mitään suuren urheilujuhlan humua tosin ei näkynyt. B-hallissa  yleisölle ei ollut oikeastaan mitään istumapaikkojakaan. Mitä nyt hyvällä onnella joku irtotuoli. Siinähän seisoskelimme, istuskelimme, katselimme ja ihmettelimme. Ihmettelimme sitä, että hyvinkin iäkkäät jaksavat ja viitsivät tulla varmasti aika rasittavalle kisamatkalle. Moni aika kaukaakin. Ihastelimme kisailijoiden suorituksia ja sinnikkyyttä.

Lankomiehen kisapäivä Messu-ja urheilukeskuksessa kesti 9-10 tuntia. Tuloksena oli pronssimitali pituushypyssä omassa ikäsarjassa ja neljäs sija juoksussa. Että eipä muuta kuin onnea että heilahtaa!

Mielenkiintoista olisi tietää, onko veteraaniurheilijoilla usein pitkä urheilutausta. Lankoni on ollut nuorena Suomen mestari sadan metrin juoksussa eli hänellä urheilu on lähtenyt nuoresta. Olen tosin lukenut muutamankin kerran lehtijuttuja, joissa vasta kypsällä iällä ihminen on syystä tai toisesta innostunut urheilusta ja sitten jopa kilpailemisesta.

Kilpailijoiden verryttelyä ja suorituksia katsellessa mietiskelin, että mikähän voisi olla minun lajini, jos rupeaisin treenaamaan kisoihin. Ei ainakaan juoksu. Olisin varmaan vasta lähtöviivalla, kun toiset jo tavoittelisivat maalia. Kävellä osaisin, vaan tuskin riittävän lujaa. Tekniikkakin olisi hakusessa. Korkeushypyssä tuskin pääsisin riman yli ja seipäässä en edes uskaltautuisi niin korkealle seipään varassa. Pituushypyssä on vaarana, että jämähtäisin lankulle. Jäljelle jää painonheitto. Siinä on moukarin näköinen mötikkä ketjun päässä. Ainakin osaisin karjaista heittäessäni kuten muutamat tekivät. ”Heittomoukaria” tosin ensin pyöräytetään pään ympäri ennen heittopyörityksiä. Saattaisi käydä niin, että moukaroisin sillä yläselkääni ellen peräti takaraivoani. Harjoitteluahan se vain vaatisi, saatat sanoa. Niinpä. Mutta ellei ole kykyä, halua ja habaa, ei hyvää tule. Minulle riittäkööt omat liikuntalajini. Kilpailen vain itseni kanssa. Jos siinäkään. Enimmäkseen vaan nautin.

Ihastelin, paitsi urheilijoita, myös toimitsijoita oransseissa paidoissaan. He mittasivat, kirjoittivat ylös tuloksia, huolehtivat kisapaikoista, opastivat ja tekivät ties mitä. Talkoolaiset olivat tamperelaisesta, 40-vuotiaasta, Kunto-Pirkat seurasta. Eipä mikään pikkuinen ponnistus heilläkään.

Netissä törmäsin lyhenteeseen SAUL. Kyse ei ollut Sauli-nimen lyhenteestä eikä Raamatun Saulista (eikös semmoinen ollut?), vaan Suomen Aikuisurheiluliitto ry:stä. Aina oppii. Liittoon kuuluu 370 jäsenseuraa ja veteraaniurheilijoita on yli 10 000. Hienoa!

Viime tiistain Aamulehdessä (AL 25.2.20) oli juttu nimeltään Ilosta elää. Se kertoo tamperelaisesta pariskunnasta. Molemmat ovat 67-vuotiaita. Kuusi vuotta sitten he aloittivat aikuisurheilun. Vaimolla tosin urheilu on kuulunut aina elämään. Lähtötilanteessa miehen kunto oli huono, elämä oli rajoittunut vain sohvan ympärille. Syynä siihen olivat aivoinfarktit ja niska- ja selkärankavammat. Toisin on nyt. Pariskunta kiertää nykyään yhdessä ympäri maailmaa kisailemassa. Ellei tässä ole tarvittu suomalaista sisua niin ei sitten missään.

Lankomies on monipuolinen urheilija. Parhaillaan hän on kisoissa hiihtämässä 50 kilometriä jossain Moskovan takana. Luistavia latuja! Toivottavasti tällä kertaa karvat pysyvät. Suksen pohjassa.

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat