Kännykkäni rupesi ilmoittelemaan, että WhatsApp pitäisi päivittää. No mitä, minähän yritin ladata uuden version. Ei onnistunut. Kone väitti, että talletustila ei riitä ja käski tyhjentämään tilaa poistamalla esimerkiksi sovelluksia. Minä tyttö poistin ensin pari sovellusta. Ei riittänyt. Lukujen valossa tilaa olisi pitänyt olla, mutta mitä vielä. Ihmettelin kyllä sitäkin, miten se päivitetty versio ei sovi mihinkään, kun edellinenkin on sopinut. Poistin siis lisää sovelluksia, kun kerran käskettiin. Jäi sinne vielä joitakin jäljelle.

Vaikutuksia todellakin oli. Nyt en pysty lähettämään tekstiviestejä, kun kirjaimia ei löydy. Kuvagalleriaa en pysty avaamaan. Entäpä WhatsApp? Sekään ei lataudu, vaikka niin paljon hänen hyväkseen työskentelin. Tuloksellista toimintaa kuitenkin. Suunta vaan oli väärä.

Lepytelläkseni vehjettä palautin kaikki poistamani sovellukset käyttöön. Ei vaikutusta. Herkkähipiäinen Neiti Känny.

Muutenkin tuo kännykkä on ollut omapäinen koko alta kaksivuotisen elämänsä ajan. Noin kaksiviikkoisena hän halusi uimaan. Olin ollut mökillä ryytimaahommissa. Kännykkä oli työhaalareideni etutaskussa. Olin pellolla kuokkinut ja kumarrellut vaikka kuinka ja kännykkä oli pysynyt taskussa. Mutta annas olla, kun menin järven rantaan huuhtomaan saappaita ja kumarruin. Kone sukelsi salamana veteen. Tein käden ojennus-koukistusliikkeen maailmanennätyksen nopeudessa. Ainakin 60+ sarjassa. Vaikutusta sillä ilmeisesti oli, koska kännykän toiminnot onnistuivat senkin jälkeen. Silloin en vielä edes tiennyt, että riisien sekaanhan se olisi pitänyt laittaa kuivumaan.

Viime syksynä samainen kännykkä tipahti Saksassa meren rannalla kiveykselle. Siinä nyt saattoi olla osuutta omilla köpelökämmenillänikin. En syytä siis kokonaan häntä. Vaikuttavuutta taas oli. Kuviin on tullut sen jälkeen mielenkiintoinen, etten sanoisi inspiroiva epätarkkuus.

Miten kohteli ompelukone minua seuraavana päivänä?

Olin ostanut keittiöön pöytäliinakankaan. Ensimmäisen reunan ompelu meni hyvin. Toisen alussa koneen näppäin juuttui taaksepäinompeluasentoon. Nou hätä. On sitä taaksepäin ommeltu ennenkin, ajattelin. Kovin, kovin hitaaksi homma kuitenkin osoittautui. Olen nimittäin ompelijana sellainen Hulda Huoleton, että en käyty nuppineuloja, harsimisesta puhumattakaan. Käännän reunaa siinä ommellessa. Paininjalan takana oli hankala tehdä päärmettä.

Kun keinot loppuu, niin konstit alkaa. Päätin, että liinahan tulee valmiiksi ommeltua nyt eikä viidestoista päivä, oikuttelee kone mitä oikuttelee. Käänsin koko koneen ympäri. Siten taaksepäin ompelu sujui melko sutjakkaasti.

Rahan menoa taitaa olla tiedossa. Molemmat aparatiitit ovat itselleni tärkeitä. Vaikka en ole mikään Pikku Midinetti, yhteen ja toiseen juttuun ompelukonetta kuitenkin tarvitsen. Aikoinaan tein Esikoiselle muun muassa Barbie-nuken vaatteita. Ihan itseäni ihmettelin, kun niitä tyttären ja tyttärentyttären kanssa äskettäin katseltiin. Kuopukselle olen ommellut monen monta naamiaisasua, joita lapsenlapsetkin ovat käyttäneet. Kun tyttäret olivat pieniä, kesämekkoja osasin minäkin tehdä, yhden mekon jopa tein itselleni. Yksi arkku on edelleen täynnä niitä kankaita, jotka jostakin syystä eivät ole vaatteiksi muuttuneet. Meinaamista on siis kuitenkin ollut huomattavasti enemmän kuin tekemistä.

Kuten edellisestä ajatteleva lukija huomasi, suurin ompeluaktiivisuuteni on ajoittunut lähinnä menneisiin vuosiin. Nykyään ompelen pääasiassa uusia renksuja pyyhkeisiin tai verhojen käänteitä. Makuuhuoneen verhoista huomaa, että ne on ommeltu vapaalla meiningillä. Minua vinous ei alkuharmituksen jälkeen ole haitannut ja mies, joka sängyssä myös nukkuu, ei huomaa. Niin intiimiä vierasta minulla ei ole vielä ollut, että olisin vienyt hänet makuuhuoneeseen. Ja jos joskus veisin, tuskin siellä verhoja katseltaisiin.

Miestä, joka meillä oleilee, kiljun yleensä naisellisesti apuun, kun joku vehje renklaa. Hän perehtyi seuraavana päivänä ompelukoneeseen ja kas, se pelittää taas! Taisi vain Vanha Rouva kaivata enemmän henkilökohtaista huomiota.