Ilokseni pieniä miehiä vieraili meillä yhtenä elokuun viikonloppuna äitinsä kanssa. Isoveli on kokonaista kolme vuotta vanha. Pikkuveli on yhden vuoden ja kaksi kuukautta vasta tätä maapalloa ihmetellyt.

Pääsinpä pitkästä aikaa sekä hiekkalaatikon reunalle että karusellissa pyörimään minäkin. Sain taas todeta, että, jopa leikkipuiston karusellissa pienen pyörähtelyn jälkeen, päässänikin pyörii. Niin totaalisen huono rekipää minulla on!  Ovatpa koko ikäni saaneet olla minulta rauhassa kaikki ihmisvatkaimet ja –vemputtimet.

Pääasiassa seurustelen nykyään ihmisten kanssa, joille pikkulapsivaihe itseni tavoin on vain hämärä muisto, jos sitäkään. Lapsenlapsetkin ovat jo toisella kymmenellä. Siksi onkin niin virkistävää saada muistutus siitä, miten sitovaa ja vaativaa pienten lasten hoito onkaan.  Itselläni aikoinaan on ollut vain yksi lapsi kerrallaan. Kahden noin pienen kanssa olisi varmaan kärsivällisyyteni ollut enemmän kuin koetuksella. Poikien äidillä homma sujuu paremmin kuin hyvin, sen tiedän jo ennestään.

Isoveli on mitä mainioimmassa iässä. Hauskoja juttuja tulee. Istuimme kuin teatterissa, kun hän kertoi vitsejä. Kaikkea emme ymmärtäneet, mutta ilmeikäs ja eläytyvä esitystapa oli itsessään jo vähintäänkin naurattavan nautittavaa. Kauniit kiitokset Isoveli!

Omien tyttöjen pikkulapsiaika tietysti tuli väistämättä mieleen. Esikoinen joutui menemään hoitoon jo neljän kuukauden iässä. Siis ajatelkaa! Nyt ainakin minusta tuntuisi ihan kamalalta laittaa niin pieni vauva vieraalle hoitoon. Se oli kuitenkin ajan tapa 70-luvun vaihteessa. Äitiysloma taisi lain mukaan olla vielä tuotakin lyhyempi. Imetyskin loppui tietysti kuin seinään. Ihan täyspäinen ja jos minulta kysytään, erittäin fiksu nainen hänestä on kuitenkin tullut.

Kuopuksen kanssa parikymmentä vuotta myöhemmin olinkin kotona kolme vuotta, kun siihen oli mahdollisuus. Se oli hyvää aikaa. Koin itsekin saavani siltä paljon. Edes hiekkalaatikkohalvausta, josta silloin paljon kotiäitien keskuudessa puhuttiin, en saanut. Jos yhtä tuttuani on uskomista, niin entistä tyhmempi minusta tosin tuli sinä aikana. Kun hän itse, työssä olevana, vietti loma-ajan samanikäisen lapsensa kanssa, hän kertoi huomanneensa tyhmentyneensä jo sinä aikana. Tuskailin hänelle kerran, että yhdellä flamencotunnilla en meinannut saada käsien ja jalkojen yhteistyötä oikein sujumaan. Mitä totesikaan tämä tuttavaäiti? Se johtuu siitä, kun sä oot VAAN kotona. Ja ihan vakavissaan.

Ei kai tommosille jutuille voi kuin nauraa. Ei silloin eikä nyt. Kertovatpahan vain siitä, että asenteet lasten kotona hoitamista kohtaan ovat vähintäänkin moninaiset. Olivat silloin ja ovat yhä edelleen.

Pitkässä hoitovapaassa minua etukäteen huolestutti vain se, joudunko nyt pyytelemään mieheltä rahaa, kun olen sentään oman pussin päälle aikuisikäni elänyt. Ei hätää. Mies, jonka kanssa lapsi oli maailmaan saatettu, antoi sivukortin tiliinsä ilman selontekovelvollisuutta. Olen vallan maltillinen rahankäyttäjä, enkä siksi halunnut ruveta tilittelemään erikseen jokaisen sukkahousun hintaa, terveyssiteistä puhumattakaan.

Kerran tosin mies erehtyi ihmettelemään, miksi olin niinkin paljon rahaa tililtä nostanut. Kerroin hänelle luottamuksellisesti, että minulla on nuori rakastaja ja näin nelikymppiselle nuori mies tulee aika kalliiksi. Ilmeisesti selitys oli tyydyttävä, koska sen koommin ei rahan käytöstäni tarvinnut keskustella.