Kirjoitukset avainsanalla uimahalli

Luovun illalla vastentahtoisesti kirjan lukemisesta.

Asetan sekä kännykän että herätyskellon herättämään kello 05.25

klo 22.55 sammutan valot ja rupean odottamaan unta

klo 23.33 edelleen hereillä, käyn vessassa (jotakin aktiviteettia!)

klo 00.22 edelleen hereillä. Muistan, että pyykit ovat jääneet koneeseen ja menen ne nostamaan kuivumaan (hyvää äksöniä!)

klo 02.05 herään ja menen syömään voileivän. Samalla lueskelen Moroliitteen juttuja.

klo 03.18 herään ja katson kelloa

klo 04.30 herään ja käyn vessassa. Totean, että herätykseen on vain tunti aikaa ja rupean panikoimaan, pystynkö enää nukkumaan.

klo 05.25 herään kellojen soittoon. Nyt minun pitäisi olla virkkuna ja intoa piukassa lähtemään aamu-uinnille uimahalliin.

Että olenko!

Vedän vaatteet niskaan (jotka olen illalla katsonut valmiiksi) ja otan uimakassin (jonka olen illalla pakannut valmiiksi) ja lähden autolle.

"Kotitie on hiljainen, niin hiljainen…” Ja hämärä katulampuista huolimatta. Loppumatkasta rupeaa satelemaankin.

Löydän sentään uimakaverini Ritvan (nimi muutettu)  kadun varresta kotitalonsa edestä, kun huhuilen kauempaa: Oletko Ritva? Olen myöhässä tapaamisesta 3-4- minuuttia. Parkkeeraan auton.

Kävelemme yhdessä noin viisi minuuttia uimahallille.

Että mikä juttu tää nyt on, saatat kysyä? Eihän tässä ole päätä eikä häntää.

No, olkoon menneeksi. Kerron taustat. Meillä on ystäväni Ritvan kanssa  kaksi yhteistä ystävää, jotka ovat jo vuosikymmeniä käyneet aamu-uinnilla kello 6, heti kun uimahalli aukeaa. Tämän tästä he ovat houkutelleet meitä mukaan. Turhaan. Niin turhaan.

Ystäväni Ritva (nimi muutettu) sai idean viime keväänä, että mennään joku aamu yllätyksenä uimaan samaan aikaan. Mainittakoon, että ihan yhtä hullu en ole kuin tämä ystäväni, joten minulle moinen ei olisi tullut edes mieleenkään. Mutta pakkohan siihen oli suostua, muuten olisin saanut nössön ja yllätysrajoitteisen maineen.

Meni kevät. Meni kesä. Ei sentään mennyt kokonaan syksy. Tässä ollaan. Ritva oli luvannut tarjota uimariystäville aamiaisen puuroineen, sen jälkeen, kun he (eli todellisuudessa me) tulemme uimasta.

Nyt on tämän hullun idean päivä! Ei järjen hiventä nousta noin aikaisin, kun ei tarvi! Olemme pitkällisen harkinnan jälkeen päättäneet, että emme mene heti kello 6 vaan kymmenen yli, kun nämä uimarit ovat jo altaassa. Yllätämme heidät siis itse elementissään.

Kumpikaan meistä ei ole hetkeen käynyt tässä uimahallissa. Aikaa siis tuhraantuu, kun selvittelemme ensin hintoja. Matkakortilla hinta ei ole paha, 3,40 euroa. Saamme rannekkeet ja samalla opastuksen, miten sen kanssa toimitaan.

Vähän aikaa valkkaamme vartaloillemme sopivaa riisuutumiskoppia ja vaatekaappia. Kaapin ovikin pari kertaa aukeaa saman tien, kun sen saa rannekkeella kiinni. Pysyy lopulta kiinni.

No, hyvä! Ollaan jo suihkussa. Ei kovin kauan kestä, ennen kuin hoksaan, että suihku aukeaa kättä näyttämällä. Tai jos totta sanon, en hoksaa, vaan yksi nainen sen kertoo katsottuaan sohimistani ja kuunneltuaan ihmettelyäni.

Allasosastolla etsimme näitä kahta ystäväämme. Lopulta löydämme heidät. Löydämme heidät siinä vaiheessa, kun he ovat jo poistumassa. Mutta joo. Saimme heidät yllätettyä.

Päätämme kuitenkin mennä itse vielä uimaan ja yritämme änkeytyä radalle, jossa kohta alkaa jonkun urheilijaporukan harkat. Ystävällinen hallin nuori mies ohjaa meidät hyppyaltaaseen. Kun epäilen, että joku hyppää niskaan, hän sanoo sulkevansa pääsyn hyppytorniin. Yksityisallas siis. Näytetään vissiin niin avuttomilta, että meitä ei voi päästää muiden kanssa radalle.

Siellä me sitten uimme mummorintaa jonkin aikaa. Uimme kuin hylkeet rinkiä suhteellisen pienessä altaassa. Pian on kuitenkin saunan ja suihkun kautta lähdettävä yhteiselle aamiaiselle Ritvan luo.

Että tällainen tarina. Taimaus ei mennyt ihan kohdilleen. Emme ottaneet huomioon sitä, että jos olemme kello 6.10 hallilla, ei se vielä tarkoita, että olisimme silloin altaassa. Ei sinne päinkään. Etenkään, kun meistä oli kyse. Olisi ehkä sittenkin pitänyt mennä jo heti kuudelta ovenripaa kiskomaan, kuten uimariystävämme.

Ihan pian en lähde näin aikaiselle aamu-uinnille. En usko, että tämän sortin hulluus tarttuu. Eihän?

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat