Olen ollut aina Edith Piafin laulujen rakastaja. Pidän sekä lauluista että etenkin hänen äänensä omalaatuisesta soinnista. Aikoinaan luukutin hänen laulujensa c-kasettia aina uudestaan ja uudestaan automatkoillani.

Suurin odotuksin siis odotan Tampereen teatterissa ensi-iltana 13.9.23 Piaf -esityksen alkua.

Miten käy?

Ihastun. Liikutun, vaikutun, järkytyn. Miten ihana, sydämeen käypä esitys onkaan! Annuska Hannula on ilmielävä Piaf olemukseltaankin ja laulaa loistavasti. Piafille ominaista hieman käheää laulun ääntä tuskin kukaan pystyy jäljittelemään. Eikä tarvitsekaan.

Imeydyn esityksen imuun kuin saapas suohon. Näytelmä ei siloittele Piafin elämän vastoinkäymisiä. Ja niitähän riittää. Käsikirjoituksen on tehnyt Pam Gems ja suomentanut Jukka-Pekka Pajunen. Musiikin sovitus ja ohjaus on Anna Laakson.

Piafilla tuntuu olevan jatkuva, kyltymätön rakastetuksi tulemisen nälkä. ” En halua olla yksin, ilman miestä”. ”Jos ei ole miestä, mitä mieltä tässä sitten muuten on”. Esimerkiksi näin toteaa Hannula Piafina. Hylätyksi tulemistaan jo lapsena ja kaltoinkohtelua Piaf kenties yrittänee korvata näillä vaihtuvilla rakkauksillaan.

Piafin ystävä Toine, Elisa Piispanen, kulkee tämän mukana alkuvaiheista asti, milloin enemmän milloin vähemmän. Hannulan ja Piispasen monet kohtaukset ovat hykerryttäviä.

Pia Piltz esittää Piafin ystävää Marlene Dietrichiä. Ja miten komeasti hän vetäisee laulunsa ranskaksi!

Dramaattinen on kohtaus, jossa Piaf saa tietää rakastettunsa kuolleen. Ihailen Annuska Hannulan ja ohjaaja Iivanaisen osaamista erityisesti tuon kohtauksen, tuonkin kohtauksen toteuttamisessa. Hannulan reaktiot ovat niin aidot ja todentuntuiset. Ei mitään epäaitoa tai liioittelua. Hänen suruunsa melkein menen mukaan. Ja taidan mennäkin.

Pieni orkesteri lavan reunalla elää herkästi tarinan mukana. On hauska katsoa orkesterinkin eläytymistä eri tilanteissa.

Ohjaajana on Hilkka-Liisa Iivanainen. Iivanainen kertoo olleensa Tampereella jo 1,5 vuotta ja ohjannut eri paikoissa. Voihan! Enpä ole osannut hänen ohjauksiinsa kiinnittää huomiota. Tästä lähtien osaan.

Juho Lindströmin suunnittelema lavastus on, etten sanoisi osittain pelkistetty, mutta joka kohtauksessa täysin toimiva.

Piafin elämä päättyy 47- vuotiaana vakavaan sairauteen. Näytelmässä Hannulan esittämä Piaf tulee vielä näytelmässä menehdyttyään laulamaan laulunsa Non, je ne regrette rien eli suomeksi Ei, en kadu mitään. Liikutun. En muuta voi.

Esityksen loputtua pomppaan kuin vieteriakka seisaaltaan taputtamaan. En todellakaan ole mikään joka esityksessä seisova toteemi. Kritisoin jopa sitä, että seisomaan noususta on tullut enemmänkin tapa ilman, että se oikeasti kertoisi esityksen upeudesta. Nyt ravittu ja kosketettu ”sieluni” nostaa minut pystyyn väkisinkin.

Poistun teatterista aviohenkilön kanssa lempeään alkusyksyn iltaan. Olo on kuin kalikalla kumautettu. Ihanalla tavalla hieman epätodellinen.

Mitä nöyrimmin kiitän ja kumarran!

Kuva näytelmän orkesterista Katri Dahlström/ Tampereen teatteri

Muut näytelmän kuvat Heikki Järvinen/ Tampereen teatteri

Jälkikirjoitus: Piaf-intoni ei vielä sammunut. Työn alla on nämä kaksi elämäkertakirjaa.