Jo monia vuosia sitten havahduin tähän ilmiöön.

Olen silmälääkärissä. Kuinka ollakaan, niin siinä asian ohessa lääkäri rupeaa kyselemään, olenko kiinnostunut lukemisesta. Totta mooses. Siitähän sukeutuu sitten pitkä keskustelu lukuharrastuksesta. Löydämme jopa yhteisiä mielikirjoja.

Mieli hunajaisena lähden vastaanotolta lasku kädessäni sitä maksamaan. Kun katson laskua, totean, että hintaa on tullut kirjallisuuskeskustelulle. Ilman sitä olisin selvinnyt lyhemmällä ajalla ja samalla pienemmällä maksulla. Suututtaa, mutta vielä enemmän naurattaa. Limolukijaa höynäytettiin ihan viimeisen päälle! Oma vika pikku sika. Kuka käskee intoutua juttelemaan. Olisinhan voinut vain sanoa: En välitä lukemisesta. Jatkossa päätän harrastaa kirjallisuuskeskusteluja ystävien kanssa ilman maksua.

Toisaalta, positiivisen kautta. Voihan olla, että olen niin viehko ja intresantti kirjallisuuskeskustelija, että lääkärikin menettää ajan ja asian tajunsa. Taidan omaksua tämän selitysmallin.

Nyt olen jo pitkään käynyt silmälääkärillä, joka hoitaa ammattitaitoisesti hommansa kyselemättä minulta mitään minkään sortin harrastuksistani. Olemme kaiken aikaa tiukasti itse asiassa kiinni.

Tämä vuosien takainen silmälääkäri tuli mieleeni, kun kävin viime vuonna gynekologilla. Olen etsimässä uutta tämän erikoisalan lääkäriä, joten ennestään tuntematon on minulle tohtori.

Hommansa näyttää osaavan hänkin. Kun kysyn loppupuolella, olisiko minun syytä saada määräys mammografiaan, viivyttely alkaa. Lääkäri oikein kääntyy istumaan minuun päin kädet sylissä. ”Niin. Mitenkähän se olisi?” ” Niin, vaikea on sanoa.” ”Nii-in.”

Olen selittänyt aikaisemman mammografiahistoriani, lähisuvun rintasyövät (joita ei ole) ja kaiken mahdollisen asiasta. Lääkäri sen kuin vain istuu ja pohtii. Ei osaa sanoa mitään. Kun tuntuu, että tästä ei tule uutta eikä kypsää, teen itse päätöksen. ” Antaa sen lähetteen nyt vielä olla.” Vaikea uskoa, että vankasti keski-ikäinen ja siten kaiketi jo kokemusta omaava lääkäri ei pysty tämmöistä asiaa päättämään ilman vartin mietintätaukoa tai pysty edes ehdotusta tekemään. 

Sama hemmo istuu vielä hyvän tovin vaitonaisena kädet sylissä tuijotellen kirjoituspöytäänsä, kun asiat ovat jo selvät ja paperit pöydällä. Aika on rahaa.

Tosin, jälleen postitiivisemman kautta. Saattoihan hänellä olla ollut rankka päivä. Ehkä hän oli väsähtänyt ja tarvitsi siten välillä pientä lepoa. Tai mistä minä tiedän. Voihan olla, että juuri minun, ilman muuta erityislaatuisen ihmisen kohdalla, tämän asian päättäminen on vaikeaa. 

Viime keväänä kävin kaksi kertaa fysioterapeutilla. Toisella kerralla oli varattu kolmen vartin käynti. Kun olen jo puolen tunnin päästä toimistossa maksamassa ja toimistotyöntekijä esittää maksua kolmesta vartista, kysyn, laskutetaanko se, vaikka aikaa ei mennyt kuin nafti puoli tuntia. Toimistotyöntekijä lähtee asiaa kysymään. Saan sitten vain puolen tunnin laskun.

Nyt käyn toisella fysioterapeutilla, joka totesi heti alussa, että vaikka varataan kolmen vartin aika, hän laskuttaa aina oikeasti käytetyn ajan mukaan. Näin hän on tehnyt.

Mitä tästä nyt pitäisi ajatella? On ammattilaisia ja on ammattilaisia. Monessakin mielessä. Nuo kuvaamani esimerkit eivät ole ainoita, joissa itsestäni on tuntunut, että vastaanottoaikaa on vähän venytetty sen takia, että päästään seuraavaan maksuluokkaan. Tavallisesti en ole kellon aikaa kuitenkaan niin tarkkaan seurannut, että voisin asiaa varmaksi väittää. Useimmiten toki hommat on minusta hoidettu ammattitaitoisesti ja aikaa turhaan venyttämättä.

Ehkäpä kuitenkin otan seuraavan kerran vastaanotolle sekuntikellon käteeni. Voisinhan sitä välillä muutakin kellolla mittailla kuin treeneihin kulunutta aikaa ja kaloreiden kulutusta.

Tietysti on myös asiakkaita ja asiakkaita. Itse saatan välillä, sille päälle sattuessani, selittää vastaanotolla ummet ja lammet asiasta ja asian vierestä. Kenen on sitten syy, jos aikaa kuluu? Kysyn vain.