Kirjoitukset avainsanalla Traben-Trarbach

Kaupallinen yhteistyö

Kun lapsi täyttää viisi vuotta, järjestetään synttärijuhlat.

Kun Suvanto-kuoro täyttää viisi vuotta, mitä se tekee? Se lähtee tietysti synttärimatkalle Moselin laaksoon ja Luxemburgiin.

Täytyyhän kakku olla ja kynttilät. Uskokaa tai älkää, mutta tästä creme bruleesta riitti pikkulusikallinen 25:lle. Ja voi miten hyvältä maistui! Olisin voinut ottaa vaikka kauhallisen. Kun kuoro olemme, lurautamme syntymäsankarin kunniaksi pari lauluakin.

Ruokakin oli maistuvaa tässä Altes Zunftscheune- ravintolassa. Sokkeloisilla käytävillä vaan ihmetyttivät kasat erilaisista vanhoista esineistä. Kyllähän niiden katselussa olisi mennyt aikaa. Kukahan kurja niistä kaikista joutuu pölyt pyyhkimään?

Ennen kuin kakun syöntiin päästiin, oli ehtinyt tapahtua yhtä ja toista. Tampereelta lähdimme jo ennen auringonnousua. Aikainen lintu nappaa madon, sanoo vanha kansa. Yhtään matoa en reissulla nähnyt, mutta paljon, paljon mielenkiintoisempia asioita kuin matoset. Mitäpä minä madoista, kun en ole edes lintu.

Majoitumme Traben-Trarbachin kaupunkiin, jossa on n. 6000 asukasta. Moselin toisella puolella oleva Traben on vuodelta 830. Hotellimme siellä, Trabener Hof, on pieni, toistasataa vuotta vanha, joskin kunnostettu. Meidän lisäksemme sinne mahtui pieni ryhmä ruotsalaisia ja sitten hotelli olikin täynnä. Kyllä tuli kotoinen olo, kun hotellin ympäristössä oli paljon katutöitä. Tampereellahan ei muuta olekaan ollut ainakaan vuoteen. Enkä tarkoita pelkästään ratikkatyömaata.

Kaupungin värikkääseen historiaan kuuluu muun muassa kaksi tulipaloa. Edistyksellisenä kaupunkina se oli ensimmäisiä, joissa laitettiin sähkövalot kaasulyhtyjen tilalle 1800-luvun lopulla.

Traben ja Trarbach yhdistyivät samaksi kaupungiksi 1904. Niitä Moselin yli yhdistävä silta on nyt remontissa. Kaupunkia on ympäröinyt muuri, josta on jäljellä yksi jugendtyylinen portti. Niitä on ollut kolme. Kaunis onkin. Jugenttyyliä löytyy vielä taloista.

Kyllä silmä lepää näissä kauniissa, saksalaisissa taloissa.Nämä ovat Trarbachin puolelta. Eipä tällaisia Suomesta löydy. Hyvä niin. Erilaisuus viehättää. Kovin rauhaisaa tässä pikkukaupungissa oli, iltaelämäkin. Kaduillakaan ei paljon muita näkynyt kuin meidän valioporukkamme. Sopi hyvin meille. Ei oltu tultu varsinaisesti biletysreissulle. Ihan vaan, jos joku niin luuli.

Kaupungin satavuotisjuhliin vuonna 2004 kunnostettiin Trarbachin puolella oleva kaupungin torni. Siinä oleva kellopeli soittaa iltapäivällä tasatunnein. Enpä tiedä, kuulinko sen soittoa koskaan. Saattoipa olla, että en ollut oikeaan aikaan pelipaikallakaan. Sitä vastoin hotellin läheisen kirkon kellot alkoivat moikaamaan aamukuudelta. Eipä siitä ollut haittaa, kun usein lähtö laakson ihmeellisyyksiä näkemään alkoi kohtuullisen aikaisin.

Vaikka kohtuumonta kertaa olen Saksassa, enimmäkseen tosin pohjoisosassa käynyt, en muista aikaisemmin syöneeni saksalaista pizzaa, flammkuchenia. Maukasta oli ja hyvin riitti iltapalaksi. Pohja oli vähän kuin voileipäkeksiä.

Pitkän kaavan mukaan söimme yhtenä iltana illallista Störcke Stytz viinituvassa eräänlaisessa kabinetissa. Ensimmäiselle laulullemme saimme toiselta puolelta harvalukuisilta ruokailijoilta aplodit. Myöhemmille niitä ei enää tullut. Kenties taputtajat olivat jo lähteneet tai epätoivoisina uusista lauluista masentuneet. Ken tietää.

Ylhäällä vuorella siintävät Grevenburgin linnan rauniot. Linna rakennettiin 1350-luvulla, mutta ranskalaiset tuhosivat sen. Tuon yksittäisen seinän väitettiin olevan komendantin vessan seinä. En tiedä, jymäytettiinkö vain lyhyttukkaista pitkätukkaisten puutteessa. Kysyäkään en uskaltanut, ettei yksinkertaisuuteni paljastuisi. Joka tapauksessa osa rauniota se on. Vuoren rinnettä kiipeävä polku vie raunioille. Ajan puutteen takia lähempi tutustuminen raunioihin jäi tekemättä. Vai olisiko se vaan ihan seliseli, kun aurinkoisien päivien lämpötilat huitelivat kolmessakymmenessä asteessa?

Kaunista, mielenkiintoista ja rauhallista. Mutta ei tässä vielä kaikki, kuten yksi tuttavani aikoinaan sanoi, kun jatkoi vaivojensa luettelemista. Onneksi me emme olleet köyhiä emmekä kipeitä. Siksipä saatoimme tutustua Traben-Trarbachin lisäksi muihinkin paikkoihin Moselin kauniissa laaksossa. Luxemburgia unohtamatta. Ei tässä siis vielä kaikki.

 

Ps. Kiitokset Katille synttärijuhlakuvista.

 

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat