Tämän sai kuulla toimittaja, kirjailija Minna Lindgren vajaa kymmenen vuotta sitten, kun yritti saada isänsä hoitotahdon toteutumaan. Isä ei halunnut mitään hoitoja eikä lääkkeitä, kipulääkkeitä lukuunottamatta. Hoitokodin ja sairaalan byrokraattiset käytännöt estivät toiveen toteutumisen.

Lindgren kirjoitti Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen jutun Isän kuolema. Kirjoitus oli todella ajatteluttava ja koskettava, sen muistan itsekin. Palautevyöry kirjoittajalle oli valtava.

Kenties ilman tätä artikkelia Minna Lindgren ei olisi nyt Psykologiseniorien pikkujoulussa Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä puhumassa vanhuudesta ja vanhusten hoidosta. Kyse ei tokikaan ole tästä vanhasta jutusta, vaan siitä, mitä se on poikinut. Mikä vahinko se olisikaan! Niin mukaansatempaavaa ja samalla asiapitoista, ajatuksia herättävää luentoa ei joka päivä kuule. Olemme toki otollista kuulijakuntaa. Kaikki olemme kuudenkympin ja kuoleman välissä.

 

Ylilääkityt vanhukset

Lindgren kertoo tositapahtuman kummitädistään, joka oli niin dementoitunut, että ei tuntenut ketään. Jouduttuaan tapaturman jälkeen lonkkaleikkaukseen, lääkkeet jouduttiin ajamaan alas ennen sitä. Ja mitä tapahtui? Hän sai toki uuden titaanilonkan, mutta se ei ole se tärkein juttu. Dementia oli poissa, hän tunsi kaikki läheiset. Lindgren ihmetteli tapahtunutta asiantuntijoille ja sai vastauksen: ” Tottakai menee sekaisin, kun syö paljon keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä.”

Tästä vanhusten ylilääkitsemisestä on toki aikaisemminkin puhuttu. Tilanne siis tiedetään, mutta ei tehdä mitään, sanoo Lindgren. Hänellä on seuraavanlaisia selityksiä tilanteen pysyvyydelle.

Kulttuurissamme on yleistä, että vaivaan halutaan saada nimenomaan lääke. Eihän se ole lääkäri eikä mikään, joka ei reseptiä kirjoita. Tämä tuntuu jotenkin itsestänikin tutulta. Jos vaikkapa flunssan jälkeinen yskä on jatkunut pitkään, tottakai,  lääkäriin menen saadakseni siihen parantavan lääkkeen en kuullakseni, että aika hoitaa.

Toiseksi, terveydenhuolto hoitaa oireita, ei syytä. Tämä saattaa johtaa siihen, että esimerkiksi korkeaan verenpaineeseen annetaan lääke. Kun se aiheuttaa huimausta, annetaan siihen toinen lääke. Jos se aiheuttaa ummetusta, annetaan taas siihen lääke ja niin edespäin. Kaikkiin oireisiin löytyy oma lääke ja iso lääkecoctail on valmis. Luulenpa, että äitini kohdalla kävi aikoinaan juuri näin, vaikka eri lääkkeitä ei ihan älyttömästi ollutkaan. Osasyyllisinä varmasti olimme me tyttäret: mitä sitä turhaan vanhaa ihmistä olisi lääkärille vienyt, ellei olisi saatu oireita helpotettua. Ja lääkkeillä tietysti!

Kolmantena syynä Lindgren näkee palvelutalojen systeemin: lääkkeet uusitaan aina automaattisesti jatkumaan muistamatta välttämättä, että iän myötä lääkkeet vaikuttavat eri tavalla.

 

Epäkohtia esiin fiktiivisesti

Lindgrenin artikkelista saamissa palautteissa kerrottiin niin karmaisevia juttuja hoitopaikoista, että hänen mukaansa niitä ei voi kirjoittaa mediaan. Kun kertomisen pakko oli kuitenkin kova, hän keksi hyödyntää ne kirjoissaan fiktion kaavussa.

Palvelutalo Ehtoolehdossa seikkailevat päähenkilöinä yli yhdeksänkymppiset Siiri Kettunen, Irma Lännenleimu ja Anna-Liisa Petäjä. Kirjoittajan mukaan iät hän on valinnut sen mukaan, että kukaan ei voi sanoa ”nuo ei oo vanhoja”. Persoonallisia tyyppejä ovat kaikki. Hauskoja ja vähemmän hauskoja sattumuksia heiltä ei puutu. Sen voin todistaa, kun olen kaikki kirjat aiemmin lukenut.

Päähenkilöillä on ”peilihenkilöt” eli esikuvia oikeassa elämässä. Näitä ovat Lindgrenin oma isä, äiti osittain ja osittain hän itsekin. Jopa yksi lehtipalautteen antaja on päässyt osaksi kirjan henkilön hahmoa.

Vaikka kirjat ovat fiktiivisiä, jokainen järkyttävä tapahtuma on tapahtunut oikeasti jossakin. Viimeinen kirja, Ehtoolehdon tuho, oli minusta niin yliampuva, että en oikein pitänyt siitä. Siinä kerrotaan, miten teknologia korvaa Ehtoolehdossa kaikki hoitajat. Yllätyn, kun kirjailija kertoo, että kaikki kolmannen kirjan teknologia on jo olemassa. Onneksi ei sentään yhdessä ja samassa hoitokodissa ihmisiä korvaamassa, kuten kirjassa. ”Suhtaudumme nykyään teknologiaan kuin ääriuskovaiset uskontoon.” Kriittisyys ei olisi pahaksi, ymmärrän.

Pyynikin kesäteatterissa Tampereella näemme ensi kesänä kirjojen pohjalta tehdyn näytelmän Ehtoolehdon sankarit. Sinne vaan siis kaikki! Seuraava kirjakin Vihainen leski ilmestyy jo maaliskuussa.

 

Miten elää satavuotiaaksi (jos haluaa)

Kun satavuotiaita on tutkittu, monia yhteisiä tekijöitä pitkäikäisyydelle ei ole löydetty. Kaikilla on kuitenkin ollut asenteet kohdillaan: uteliaisuutta ja huumoria, etenkin kykyä nauraa itselleen. Näin olen asian ymmärtänytkin: elämää ei pidä ottaa liian vakavasti eikä joka pikkuasiasta vetää hernepussia nenään. Itseensä ja toilauksiinsa voi suhtautua huvittuneen ja lempeän ymmärtäväisesti kuin rakkaaseen lapseen. Elämä on! Elää sitten kauemmin tai vähän vähemmän aikaa, päivät ovat ainakin näin paljon mukavampia. Yli 90-vuotiaan silmin moni nykyajassa muuttuu humoristiseksi, väittää myös Lindgren.

 

No, kovin oli vakavahenkiset pikkujoulut, voi joku ajatella. Ei ollenkaan! Ruoka oli hyvää ja juttua riitti eri puolilta tulleiden kollegojen kanssa. Viiniä saimme lasillisen verran, ihan kohtuullisesti vanhoille. Luennoitsijakaan ei ollut ryppyotsainen. Kun palvelutaloissa kaikki maksaa, kuka sanoo, mikä on kohtuullinen hinta?  Lindgrenin suosikkijuttu hinnoitteluun liittyen on: housut alas 14 euroa, housut ylös 16 euroa. Olihan tämä ihan vain tsoukki, Minna Lindgren, ei ollut totta, eihän?

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena , Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti!

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat