Valkoinen hanki jään päällä. Melkein täydellinen hiljaisuus ja rauha. Lempeän leppeä kevättalven sää, aurinkoinenkin. Mökki ja lämpenevä sauna avantoineen.

”Liikkukaa nyt tosiaan, kun vielä voitte…heheh!” viestittelee Esikoinen Brysselistä, kun kerron mökille menosta. Belgiassa ei saa autolla mennä kuin kauppaan ja sairaalaan. Ulkoilunkin pitää tapahtua kodin lähellä. Samaa ”laulua” laulaa myös Saksassa asuva sisko. Heillä ei ole lupa mennä vapaa-ajan asunnolleen Pohjanmeren rannalle, kuten ei kenelläkään muullakaan. Rannat on jopa eristetty nauhoilla.

Me siis menemme mökille, kun saamme. Ainakin vielä. Mahdollisia viruksia emme siirtele mökkiseudulle. Emme kontaktoi ketään kyläläistä. Ruokatavaratkin olemme ostaneet jo Tampereelta. Emmekä jää sinne odottelemaan sairastumista. Kaasuttelemme kotiin.

On ihmisiä, jotka eivät suurin surminkaan haikailisi mökille, ei kesällä, ei talvella. Minä olen sitä toista rotua, joka rakastaa mökkeilyä. Kun vaihdan kaupunkielämän, vaikka vain pariksi päiväksi, mökin maisemiin, on kuin lähtisin kauemmaksikin maailmalle virkistymään. Mökkihöperö mikä mökkihöperö.

Arkajalkana epäröin jäille menemistä, etenkin tällaisena talvena. Tarvitsen melkeinpä kahden riippumattoman asiantuntijan kirjoittamat todistukset jään paksuudesta. Kun niitä ei ole, otan varmuudeksi jäälle mukaan jäänaskalit, jotka löydän laatikon perältä. Ovat ihan käyttämättömät. Taitavat vain olla jotain halpislaatua, kun terän suojuskin on murtunut. Enpä edes saa niitä kaulaani kuin aivan ihme mykkyrään. Pääasia, että mukana ovat.

Pari viikkoa sitten lunta oli jään päällä sen verran, että ihan kevyesti taivaltaminen ei käynyt. Sai ihan tarpoa. Mutta mihin olisi ollut kiirettä? Muistelenpa talvea vuosia taaksepäin, jolloin peilikirkkaalla jäällä pystyi kelkalla vetelemään huikeita liukuja. Vuodet ei oo veljeksiä.

 On tää vaan elämää! Kävellä kaikessa rauhassa puhtaalla, valkoisella lumella jäällä. Parissa viikossa lumi on sulanut niin, että jään päällä on vain ohut kerros. Piikkikengätkään eivät tahdo riittää pystyssä pysymiseen. Onhan potkukelkka. Sekin perintökalu. Ihmisiä ei näy. Myöhemmin poikaporukka näyttää luistelevan ja pelaavan jonkun mökin rannassa.

Moneen vuoteen ei olla miehen kanssa oltu pilkillä. Nyt ollaan. Aviohenkilö on jostain lukenut, että punainen villalanka on ihan hyvä syötti. Sillä yritämme.  Ei nappaa. Epäilen jo, että kyseessä on vitsi. Lapissakin usein kalastellut kuorokaveri todistaa myöhemmin asian olevan totta. Hän sai aikoinaan ensimmäisen tammukkansa punaisella villalangalla. Mahtavaa!

Aurinko killittää ja lämmittääkin jo. Kun kalaonnea ei ole, jätämme järven. Pitäkööt kalansa! Suuntaamme kuuskutosen yli pienelle tielle. Teemme parin tunnin lenkin ja poikkeamme ennestään tuntemattomalle tien pätkälle, johon taideteokset ohjaavat.

Tie johtaa lammelle, jolle myöhemmin kartasta saamme nimeksi Jouttilampi.  Siellä pasteerailee kaksi joutsenta ja kanadanhanhi. Mitä hanhi tekee joutsenten porukassa? Onko se niiden ottolapsi? Aika huvittavan näköistä, kun hanhi kaartaa lentoon joutsenten vanavedessä.

Hikisen, reippaan lenkkeilyn jälkeen, on saunan aika. Mökin puusauna on ihan eri maata kuin kaupunkikodin sähkösauna. Ja ihan vaan tiedoksi, että meidän mökkisaunaa parempaa saunaa ei ole. No joo. Ehkä joku savusauna. Avannossa pulahtaminen kuuluu asiaan. Tai kuuluu ja kuuluu. Jos ei taho, ei kuulu. Minä ja aviohenkilö tahomme. Iliman muuta.

Illalla saunan jälkeen on ihana peitellä itsensä petiin ja lukea. Saunokoon mies vielä. Kuutamon sattuessa on vielä ensin hetki haasteltava kuuherran kanssa. Ehkä on myös vetäistävä vähintään alku Olavi Virran iki-ihanasta Hopeinen kuu -iskelmästä.

Seuraavana päivänä innostun käymään lenkkeilyn jälkeen avannossa ilman saunaa. Ei taida ihan olla minun lajini. Jalat mokomat tuntuvat kylmiltä vielä pitkään.

Mökkinaapurin emäntä harmittelee puhelimessa, että ei ehtinyt hakea kirjoja kirjastosta ennen niiden sulkeutumista. Kehotan häntä tulemaan katsomaan meidän ”kesäpuolelta” kirjahyllystä, löytyisikö jotain luettavaa.  Kirjat ovat tosin suurimmaksi osaksi jo vanhempieni hankkimia, mutta eivät mitään kioskikirjallisuutta. Sanon jättäväni mökin oven auki, että hän voi tulla sen jälkeen, kun olemme lähteneet kotiin. Korona.

Illalla naapuri soittaa ilahtuneena. Hän sanoo löytäneensä ihania kirjoja monta kappaletta!

Meitä asiasta ilahtuneita on nyt kaksi.