Saan vieläkin halutessani kiinni siitä sydänjuuria pakahduttavasta ihastuksen tunteesta, kun olin ensi kerran oikeassa teatterissa.

Päinvastoin kuin monet nykylapset, ainakin kaupunkilaissellaiset, olin ehtinyt jo aloittamaan lukion ennen tätä ensimmäistä kokemustani.

Paikka oli Turun kaupunginteatteri. Kaupungissa opiskelevat vanhemmat sisareni minulle tämän ihmeen tarjosivat. Näytelmän nimi oli Miksi valehtelet, Cherie? Itse näytelmästä en kylläkään mitään muista. Mahtavan vau-elämyksen sai aikaan teatterisali joka puolella jyrkästi nousevine katsomoineen, pehmeine istuimineen ja tunnelmineen. Sieluni silmin näen sen edelleenkin.

Todellisuus on tosin toisenlainen kuin sieluni maisema. Tämän  olen myöhemmin todennut Turun kaupunginteatterissa vieraillessani. Jälleen sen tarkistin lopputalvesta, kun olin katsomassa Seitsemää veljestä. Eihän tuossa teatterisalissa joka puolella ole istuimia (eikä voisikaan) eikä se nouse niin ihmeen jyrkästi kuin muistossani! Aika pienikin se on.  Teatteri on ollut remontissa, mutta ihan varmistin, että katsomoon ei ole tehty muutoksia.

Jussi Vikaisen teos, nimeltään Teatteriaiheita, lämpiöön johtavissa portaissa virittää katsojaa oikeaan tunnelmaan.

Mutta entäpä sitten itse esitys, nuoremman polven lahjakkuuden, Lauri Maijalan sovittama ja ohjaama Aleksis Kiven Seitsemän veljestä?

Etukäteen oli tiedossani, että näytelmä on sovitettu nykyaikaan. Mikäpä siinä, johan noita perinteisiä Hiidenkivellä joikaajia on tullutkin nähtyä. Mielenkiintoista.

Mukava havaita, että vaikka pojat ovat näytelmässä nykypäivän termein syrjäytyneitä, Kiven teksti elää heidän suussaan. Oivaltavaa on tuoda veljesten isä ja äiti pilven reunalta katsomaan ja kommentoimaankin poikien toilailuja. Enkeli-äiti jopa välillä suivaantuu poikiinsa ja ajelee heitä takaa jonkinsortin tankilla. Samalla hän latelee liudan vähemmän mairittelevia nimityksiä kullannupuilleen. Pohdimme kovin, löytyvätkö kaikki mielikuvitukselliset kuvailut myös kirjasta. Vaikka lukupiiri Käpysissä viime syksynä luimme teoksen, muistini ei antanut vastausta.

Ensimmäinen puoliaika ei oikein imaise mukaansa. Päällimmäinen ajatus on, että ans kattoo, saapa nähdä. Väliajan kahvi ja näytelmän suklainen, ihana leivos kenties vauhdittavat mieltymyksiä. Kun esitys loppuu, olenkin myyty! Hyvä, hyvä!

Monia kivoja oivalluksia oli tilanteiden toteutuksessa. Nykytekniikka mahdollisti esimerkiksi sen, että Simeon kertoili järkyttävästä unestaan isossa kattokruunussa keikkuen. Saunan palaminen onnistui niin hyvin, että melkein pelästyin. Olihan siellä tietysti se Hiidenkivikin, tällä kertaa tosin sen nimisenä kapakkana. Jos minulta kysytään ja itseltänihän tässä kyselen, niin juopottelu- ja rellestelykohtaus ravintolassa vihaisten härkien ympäröimänä oli liiaksi pitkitetty. Homma olisi tullut selväksi vähemmälläkin meuhkaamisella.

Kukkahattutäti kun olen, niin täysin asiaton oli mielestäni tuoda ryypiskelyn lisäksi huumeiden piikitys veljesten ”biletykseen”. Yksi norjempimielinen ikääntynyt oli sitä mieltä, että se oli nuorisoa varten. Sillä opetettiin, että huumeet eivät kannata. Ja pyh, sanon minä. Se opetuspuoli, jos sitä oli, jäi siihen, että huumeiden piikitys tapahtuu näin, ellei sitä vielä tiedä.

Kokonaisuudessaan näytelmä näytti olevan nuorten mieleen. Sali oli lähes täynnä koululaisia, yläasteelta ja lukiosta, arvelen. Etukäteen pelkäsimme, mitä häiriöitä salissa siksi mahtaakaan tulla. Hui hai! Nuoriso oli hipihiljaa. Eli ilmiselvästi viihtyi. Ja oli teatterin katsojiksi kasvatettu.

Lämpiössä oli DVD:nä myynnissä vuoden 1972 kiitetty ja kohuttu Kalle Holmbergin ohjaus veljeksistä samassa teatterissa. Koska muistini mukaan en ollut esitystä nähnyt, ostin videon ja katsoin sen. Osaksi nykysilmin vanhahtavaa sovitusta, mutta, mitä pitemmälle esitystä katsoin, sitä enemmän siihen tykästyin. Erityisesti nuori Esko Salminen Juhanina oli taivaallinen! Muutenkin siinä esiintyi tuttuja tyyppejä: Heikki Kinnusta, Ilaria Paatsoa ja Juha Mujetta. Nuoren Vesa-Matti Loirin Tuomas jäi tosin mielestäni sieluttomaksi. Molempi siis parempi, niin erilaisia esityksiä kuin olivatkin. Ehkä nykyaikaan kuuluen Maijalan versiossa heiluttiin selvemmin humalassa ja keskinäiset välienselvittelyt olivat väkivaltaisempia.

Mikä onkaan siis veljesten sanoma? Miksi se on kantanut toistasataa vuotta? Kyseessä on aikuiseksi kasvamisen tarina. Se vaatii uskallusta katsoa omaa toimintaansa. On lakattava pakenemasta, syyttelemästä muita vaikeuksistaan ja otettava vastuu elämästään, vaikka se tuntuu kipeältä. Veljesten elämänmuutos lähtee lukemaan oppimisesta. Sen kautta he saavat itsetuntoa ja alkavat löytää paikkaansa elämässä. Tosi silloin ja tosi nyt.

Poistuessani tervehdin ulkona kunnioittavasti Aleksista. Upean ja ajattoman teoksen kirjoitit, vaikka se aikanasi lytättiin. Pitkälti toistasataa kertaa näytelmää on esitetty Suomessa eri teattereissa 1898 olleen ensi-illan jälkeen. Kirjakin on käännetty 20:lle kielelle. Taisi siinä Aleksis minulle hieman vinosti hymyillä vähäeleisesti virkkoen: Tiesinhän minä!

Näytelmäkuvat Turun kaupunginteatteri/ Otto-Ville Väätäinen.