Porinaa on kuin papupadassa, kun noin 900 ihmistä hakee paikkojaan Helsingin kaupunginteatterin isolla näyttämöllä. On alkamassa näytelmän Fanny ja Alexander esitys.

Valot sammuvat. Valokiila tavoittaa kaksi etupenkkien tuntumassa käsi kädessä hiiviskelevää ihmistä. Fanny (Elena Leeve) hihittelee juuri kuin pikkusiskot toisinaan tekevät. Hän luo jo ensi hetkistä alkaen elävän kuvan Fannysta. Alexander (Olavi Uusivirta) hämmentää minua aluksi siksi, että hän on pitkä, iso mies. Vähitellen teatterin taika iskee ja näen hänet nuorena poikana.

Lasten isä Oscar Ekdahl (Pekka Huotari), perheen teatterin omistaja ja ohjaaja, tulee esiripun eteen kertomaan teatteristaan.

Sitten alkaakin hurlumlei! Ekdahlien suvun joulun vietossa heikkopäistä jo hirvittäisi. Menoa on enemmän kuin sambakarnevaaleilla. Lapsetkin, etenkin Alexander, riekkuvat välillä mukana. Koko lailla vapaata, mutta rakkaudellista, näyttäisi lasten kasvatus tässä teatterisuvussa olevan. Seksivalistusta he saavat seurailemalla Gustaf Adolf Ekdahlin ( Santeri Kinnunen) vehtaamista lastenhoitaja Maj:n (Veera Anttila) kanssa. Gustavin vaimo Alma Ekdahl (Raili Raitala) suvaitsevaisena ei puutu asiaan.

Pelkkää auvoa juhlien ulkopuolella ei kaikkien elämä ole. Karl Ekendahlilla (Jari Pehkonen) ja hänen vaimollaan Lydia Ekdahlilla (Sanna-June Hyde) on omat vaikeutensa.

Perheen, ja etenkin Fannyn ja Alexanderin, tilanne muuttuu, kun Oscar-isä kuolee. Yksinäisyydessään leski Emilie (Anna-Maija Tuokko) rakastuu piispa Edward Vergerukseen (Esko Aho). Hääthän siitä seuraavat. Piispa vaatii, että äiti ja lapset eivät saa ottaa muutossa mitään mukaansa piispankartanoon. Nyt unohdetaan teatterin maailma. Emilie iloitsee, että voi aloittaa aivan uuden elämän.

Ingmar Bergmanin noin 50 vuotta sitten kirjoittama unelma uuteen elämään astumisesta houkuttelee mielestäni tänä päivänä hyvin vahvana. Saamme ainakin lukea muiden tekemistä täydellisistä elämän suunnan muutoksista, ellemme niitä itse tee. Suunnan muutokset onnistuvat tai sitten eivät. Sanoisinpa, että aika ajankohtaista tekstiä, ainakin tässä mielessä.

Piispan talossa asuu hänen sukulaisiaan, Blenda Vergerus (Helena Haaranen) ja  Henrietta Vergerus ( Aino Seppo) sekä  taloudenhoitaja Justina (Leena Rapola). Pian käy ilmi, että etenkin piispan sisarella on hyvin selkeät säännöt siitä, miten lasten tulee käyttäytyä.

Varsinainen helvetti alkaa, kun piispa isäpuolena rupeaa jakamaan lapsille kuria ja järjestystä. Tästä mielipuolisesta vallankäytöstä, henkisestä ja ruumiillisesta, Fanny ja Alexander näytelmä on tunnettu.

Katsoin näytelmän yli kymmenen vuotta sitten edellisen kerran. Silloin koin sen melko ahdistavana. Tässä Paavo Westerbergin ohjauksessa näen Alexanderissa sellaista sisäistä voimaa, tietynlaista yläpuolelle asettumista ehkä mielikuvituksenkin avulla, että järjettömätkään rangaistukset eivät voi häntä nujertaa, vaikka vaikuttamatta eivät voi olla. Fannylla puolestaan on isoveli turvanaan ja piispa jättää hänet vähemmälle huomiolle.

Vaikka lasten lisäksi Emilie rupeaa kokemaan tilanteen sietämättömäksi, hänellä ei ole mahdollisuutta erota. Odottaahan hän lastakin. Vaikeaa tilannettaan Emilie käy purkamassa isoäiti Helena Ekdahlille (Rea Mauranen).

Käänne tapahtuu järkyttävän onnettomuuden seurauksena.

Tässäpä käy juuri niin kuin perinteisissä saduissa. Hyvyys voittaa ja paha saa palkkansa. Loppukohtauksessa Ekdahlien suku istuu taas yhdessä ruokapöydän ääressä. Perhe on lisääntynyt Gustavin ja Veeran lapsella Emilien lapsen lisäksi. Rauha ja yksimielisyys vallitsee.

Antti Mattilan lavastus on enempi viitteellinen, kuten havaintojeni mukaan nykyään usein on. Viitteellisenäkin se antaa hyvän kuvan. Pyörivän näyttämön antamia mahdollisuuksia käytetään paljon hyväksi. Joskus se tosin viuhuu niin, että laitan silmäni hetkeksi kiinni.

Kertojana toimiva Emmi Pesonen paljastuu vasta loppupuolella vaaralliseksi luokitelluksi Ismaeliksi.

Kun esityksen kestoksi ilmoitetaan 3,5 tuntia yhdellä väliajalla, olen siinä vähän, että huhhuh! Meidän näytöksemme kesti jopa 10-15 minuuttia kauemmin. Pitkästyinkö? No, en todella! Joitakin kohtauksia olisin voinut kyllä lyhentää esityksen siitä kärsimättä. Mutta enpä ole teatterin tekijä.

Näyttämöllä on vain todella hyviä tai jopa loistavia näyttelijöitä. On vaikeaa ja tarpeetonta laittaa heitä paremmuusjärjestykseen. Teatterin lumossa on silloin ihana vain nautiskella. Ingmar Bergmanin teksti ja Paavo Westerbergin ohjaus todistavat, että näytelmässä on imuvoimaa, vaikka teksti olisi vuosikymmenten takaa.

Valokuvat näytelmästä Otto-Ville Väätäinen/ Helsingin kaupunginteatteri