Tapasin hänet ensimmäisen kerran toissakesänä.

Hän saapui Etelä-Saksasta äitinsä selässä olevassa kantoliinassa illalla kello 23 jälkeen.

Kun kurkistin häntä, hän hymyili minulle iloisesti.

Hän oli silloin neljä kuukautta vanha.

Pari viikkoa sitten hän tassutteli eteiseemme ihan omin jaloin. Nyt hän on jo lähellä kaksivuotissynttäreitään. Edelleen hän on Pikkumies, alta metrinen pätkä.

Moni asia oli muuttunut sitten viime tapaamisen.

Isotätinä yritin häntä ensin autella syömisessä. Ei tarvitse, neuvoi äitinsä. Hän syö itse. Enpä voinut kuin ihmetellä, miten taitavasti haarukan käyttely sujui. Vesi tai maito meni toki sujuvasti alas korvallisesta mukista, mutta yhtä hyvin lasista. Lähes kaikki ruoka kelpasi. Kaalilaatikko ja musta makkara hänen mielestään tosin sopinee muiden ruoaksi.

Olin hakenut vintistä syöttötuolin lisäksi muun muassa duploja ja pikkuautoja. Molemmat toimivat hyvin. Mallia saattoi aina ottaa vaikkapa isotädin mieheltä. Leluja päätyi aina jossain vaiheessa sohvan alle. Eikä se tapahtunut mitenkään vahingossa. Lienee ollut pojan mielestä hyvä säilytyspaikka.

Leikkien lomassa on mukava tutkia ympäristöä.

Pikkumies kiipesi hanakasti pianotuolille. Vaikka Isotäti kauhisteli pojan omatoimista kapuamista, lähellä oleva isä vain tyynesti kehotti olemaan varovainen. Ehkä soittotaidon omaava isä ajatteli, että siitäpä pojasta sukeutuu pianisti. Tuolille kapuamisesta se voi alkaa.

Lähetimme Pikkumiehen vanhemmat elokuviin ja jäimme miehen kanssa lapsen vahdiksi. Hyvinhän se sujui. Mikäpä sitä on ”vahtiessa” tyytyväistä lasta. Päiväunien jälkeinen pukeminenkin onnistui yhteistyössä. Poika koittelee onnellisena päätään. Tallessa on. Ei mennyt bodya pukiessa mukana.

Kun isä ja poika lähtivät lumihommiin, rukkasista ei ollut tietoakaan.Yritin opastaa isää , että paljain käsin lapsi ei voi olla talvella ulkona. Mitä vielä. Isä kohautteli harteitaan ja näytti omia paljaita käsiään. Tyypillinen saksalainen paljaine käsineen, sanon minä, enkä paljonkaan valehtele.

Käsinetehtaat eivät taida hyvin menestyä Merkelin mailla. Näin ainakin väitän vuosikymmenien varrella tekemieni pienten otantojen perusteella. Kansa taitaa olla karaistunutta. Partiopojatkin kulkevat shortseissa kelillä kuin kelillä. Kun meillä pakkanen kipusi lähemmäksi kahtakymmentä astetta, sai Pikkumieskin toki kintaat käteen. Isän käsinetilannetta en tarkastanut.

Sanavarasto alta kaksivuotiaalla on vielä vajavainen. ”Avaa” voi tarkoittaa vaikkapa oven avaamista, kurkun leikkaamista tai likaisten sormien pyyhkimistä. Miten kätevää! Miksi käyttää enemmän sanoja, kun hyvin tulee ymmärretyksi. Aina voi myös kädestä vetämällä viedä toisen tekemään haluamansa asian.

Pikkumies antoi vierailunsa aikana tietämättään erilaisia hyviä neuvoja. Tässä tärkeimmät.

1. Hymy kannattaa aina.

2. Jos et pidä jostain ruoasta, älä nosta siitä äläkkää. Siirtele vain tyynen rauhallisesti sitä ruokaa lautasen reunamille. Syö lautaselta ne ruoat, mistä pidät.

3. Herää hyväntuulisena uuteen päivään. (Pätee myös päiväunilta heräämiseen.) Työnny peppu edellä sängystä pois.

4. Kokeile, miten mukava säilytyspaikka on sohvan alunen. Ellet saa sieltä itse tavaroita pois, pyydä apua.

5. Ole utelias uusien asioiden suhteen. Jos sinua kielletään tutustumasta johonkin mielenkiintoiseen, älä lannistu. Siirry toiseen kohteeseen. Maailma on täynnä tutkimattomia asioita.

6. Ellet osaa jotakin kieltä, opettele muutama sana ja käytä niitä luovasti. Pärjäät aina.

Runsaan viikon kuluttua Pikkumies vilkutteli iloisesti hymyillen hyvästit. Me jäimme miehen kanssa siivoamaan, pesemään pyykkiä, kaivamaan loput lelut sohvan alta, viemään takaisin vinttiin syöttötuolin, auton istuimen, rattaat, pottatuolin, seisomakorokkeen, lelut ja matkasängyn. Pulkka ja lasten lumilapiot palautuivat vajaan.

 Jo ensimmäisenä iltana kadonnut tutti jäi salaperäiseen piilopaikkaansa.