Seison torilla ja tuijotan valotaulua. Hä… Hämpton. Mitä hemmettiä! Miksi ihmeessä tuossa lukee Hämpton eikä Hämeenlinna? Siellä tässä nyt tietääkseni olen.

Torin ainoan auki olevan myyntikojun myyjätyttö saa meiltä kyselyryöpyn. Käytetäänkö tuota Hämpton nimeä jotenkin Hämeenlinnan sijasta? No, ei käytetä. Mikä juttu tää on? Se on vähän kuin vitsi, sanoo tyttö.

Että vitsi! Kai sillä nyt joku mainossanoma on ajateltu olevan? Haluaisinpa tietää, miksi juuri tämä Hämpton? Sen ymmärrän, että moottoritien päälle rakennetulla katteella on iso kauppakeskus nimeltään Goodman, Irwinin mukaan. Kenen mukaan Hämpton, kysyn vain. Ehkä kyse onkin vain siitä, että me satunnaiset kävijät saamme sitä ihmetellä. Muistammepa ainakin, että se oli se Hämeenlinna, jossa oli tämä Hämpton valokyltti. Vitsikäs kaupunki.

Esikoinen ostaa ystävälliseltä myyjätytöltä letun. On kuulemma hyvää. Minä ostan grillimakkaran. Ne ovat ilmeisesti jo koko päivän levänneet, kun lämpökin on jo pois alta. Pienellä lisälämmityksellä saan kuitenkin makkarani. Toteanpa, että ei olisi ehkä kannattanut lämmitellä.

Torilla on luistinrata.  Se tuo mieleeni Helsingin Rautatientorin, jossa iso luistinrata on ollut jo ties miten monena talvena. Hyvää ideaa kannattaa kopioida. Näyttää tänä sunnuntai-iltapäivänä innokkaita lapsia riittävän kentällä. Ei siinä torilla juuri muuta elämää ole.

Yhdessä torin kulmassa on puhelinkoppia muistuttava tönö. Lähempänä saamme tiirailtua, että kyse on seurakunnan ”kopista”. Sisällä on nuori miesmallinukke ja nuori mallinukkenainen nukkevauva sylissä. Polkupyörä nojaa kopin sisäseinään. Jouluevankemiumia on präntättynä paperille. Siis nykyajan Josef ja Maria Jeesusvauvan kanssa.

Aika tavalla mainio idea tuoda joulun uskonnollista sanomaa esiin tällä tavalla. Eipä ole pölyttynyttä. Olisin kuitenkin kaivannut jonkinsorttista lyhtyä antamaan sisään valoa. Katosta roikkui lyhty, mutta ei siinä mitään tuijua ollut. Kopin seinämät olivat osaksi jäätyneet, että sai ihan tiirailla, mitä siellä sisällä onkaan. Pakkanen tekee mitä haluaa. Jos jotakin kuitenkin voisin vielä pyytää, niin äitinukke voisi olla vähemmän anorektinen.

Itse asiassa tori on viimeinen kohteemme Hämeenlinnassa – tai siis Hämptonissa. Posottelimme ensin keskustasta 4-5 kilometriä Aulangon kylpylähotellin ohi Luontoliikuntakeskukseen. Onpa kaunista maisemaa Aulangonjärvelle! Kauniin lumisesta säästä huolimatta ei paljon ulkoilijoita näy. Pulkalla laskettelijoita sentään, joitakin kävelijöitä, taisipa yksi hiihtäjäkin olla.

Avantouintipaikan polulla tulee vastaan pyyhkeet kainalossa kaksi nuorta miestä. Valehtelevat silmät kirkkaina, että olipa lämmintä vettä. No, emme käy testaamassa. Ei ole uikkareita, ei pyyhkeitä.

Käymme ulkoilumajalla juomassa sumpit ja voileivät. Täälläkin kaipaisin lyhtyihin valoa, kun kuitenkin on joulun ja uuden vuoden välinen aika.  Tunnelma paranisi kerta heitolla. ”Pimeitä” lyhtyjä kyllä näyttää olevan niin sisällä kuin ulkona. Taidan olla varsinainen lyhtyfriikki!

Täysin asiattomina rämmimme lumessa katselemaan tekeillä olevaa siirtolapuutarha-aluetta, Ruusulaaksoa. Muutamia mökkejä näyttää jo olevan valmiina. Kaikkiaan niitä pitäisi tulla 80. Kunnon alue siis. Näteiltä eriväriset mökit näyttävät. Sisätilatkin näyttävät toimivilta, sen minkä ikkunoista kurkistellessa näemme.

Mökit sijaitsevat metsän reunassa. Viehättävät talviset polut kulkevat metsässä. Yksi niistä vie järven rantaan, jonne on rakentumassa mökkialueen sauna.  Kyllä Ruusulaaksossa kelpaa elellä.

Kotimatka Tampereelle alkaa, kun lomalaisemme, joka on ollut ystäväänsä tapaamassa, soittaa hakemaan. Hänen siivellään saimme Esikoisen kanssa vallan mukavan pikkuvisiitin Hämptoniin. (Voi hyvän tähären!)

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016

Kategoriat

Sisältö jatkuu mainoksen alla