Kirjoitukset avainsanalla Sapsun kylätalo

Tapasin mökkipitäjän keskustassa entisen luokkakaverin. Hän ihmetteli, että miten olen jo pitänyt 70-vuotisjuhlia, vaikka olen häntä vain päivän vanhempi.

Ai jai, sanoin. Olet kuunnellut vääriä profeettoja. En juhlinut seitsemänkymppisiä, vaan sitä, kun täytin 69,8,21. Ei olisi tullut mieleenikään ennakkoon juhlia täysiä vuosia. Täytyyhän ne kaikki päivät ensin elää.Totta puhuen syy tällaisen päivän juhlimiseen oli siinä, että tähän aikaan sain sentään osan lähisukulaisista juhliin. Ovat nimittäin levinneet kuin varpuset maailmalle. Mars meikäläisen lähituntumaan sieltä!

Päänvaivaa aiheutti ennakkoon se, miten saan mökkioloissa jotakin ruoan pöperöä kaikille. Mökkimme kun ei edelleenkään ole mikään Villa, eikä edes kakkosasunto. Ja kuinkas kävikään? Yllättäen ja pyytämättä tuli postissa kirje, jossa kerrottiin mökkikylän asioita. Siitä kävi ilmi, että Kyläyhdistyksen käyttämää entistä koulua ja läheistä tanssilavaa vuokrataan. Samassa muistin, että koululla olin luokkakokouksessa ollut syömässä. Kipin kapin soittelin ja avot, ruokailu järjestyi toivomani päivänä ja toiveitteni mukaan. Tanssilavan jätin odottamaan satavuotispäiviäni.  

 

 

Ohjelmasta puhuttaessa tyttäret totesivat, että jätä se meidän huoleksemme. Näin kävi, että he olivat sekä ohjelmatoimikunta että kahvitustoimikunta. Tarpeen mukaan olivat värvänneet muita mukaan. Enpä muista missään juhlissa olleeni niitä huoleton kaiken aikaa.

Mikä onni, että suvussa on Saksan kuuluisimmissa sinfoniaorketereissa soittavia muusikoita! Jos vain ovat juhlimassa, saamme kuulla heidän musisointiaan. Ja aivan ilmaiseksi. Tällä kertaa soittelivat reippaita kappaleita, jenkan rytmiksi niitä ounastelin. Toivottavasti näin oli, koska osan aikaa sitä hyppelin. Soittava Siskonlikka on niin viimesen päälle velmu! Nytkin lopettivat kappaleet vähän kesken, koska minulla oli vielä kesken tasalukuun pääsy.

Kutsussa olin kieltänyt lahjat.  Jonain aikaisempana synttärinä olin kronikkakutsussa runoillut, että Etelän matkat ja Cadillac olisivat sopivia lahjoja. Mitä sainkaan? Tuolta kelvottomalta siskonlikalta menopaluulipun Toijalaan. Cadillacin kanssa minua jujutettiin vielä pahemmin. En halua sitä enää edes muistella. Miten tämmöiseltä porukalta uskaltaa mitään toivoa?

Olin varannut kopallisen matonkuteiksi leikattavia vaatteita ja terävät sakset kehotin tuomaan mukana. Lahjaksi saisivat leikata niitä omantuntonsa mukaan. Ajattelen mennä sitten kutomaan keittiöön niistä räsymaton. Siinä on muistoa loppuelämäksi. Kuten arvata saattaa, jokainen kiellosta huolimatta toi lahjan. Yrittivät nääs välttyä matonkuteilta. Aika kiitettävästi niihinkin sentään tartuttiin. Nämä miehet menettivät neitseellisyytensä: eka kerta lakanoita repimässä mattoa varten.

Jos matonkuteet eivät kutsuneet, jonkin sortin esityskin kävi. Oli siellä sitten runonlausuntaa ja lauluakin. Siskon miehelle olin jo ennakkoon sanonut, että sama runo kelpaa nytkin, jonka jossain juhlassani lausui. Kuka niitä muistaa.

Voi että, millaisen performanssin Kuopus oli kehitellyt! Pääsin alkajaisiksi Miehen ja Vävyn kultatuoliin. Siinä sain Karhulta kaulahelistimen ja saappaat jalkaan. Karhu viittoi jäljessään kalliolle, josta jo rummun ja saksofonin ääni kuului. Sieltä löytyi aarre. Karhun mukanaololla kuulemma yritettiin loitsia karhupelkoni tiehensä. Saa nähdä, onnistuiko.

Aarre oli valokuvakansio, jonka Tyttäret olivat  keränneet. Sitä he olivat siis monena mökkipäivänä ja –iltana puuhastellet naapurin tyhjässä mökissä. Kun ihmettelin lapsille, mitä ihmettä ne siellä hyppää, sain vastauksen, että äidin pitää soittaa pitkä puhelu yhdelle ystävälle Belgiaan. Jaa-a, ja Kuopuksen olla tulkkina vai? Ei olisi mennyt juttu läpi, vaikka lasten naamat olisivat pysyneetkin peruslukemilla. Jotakin siis aavistelin. Mutta en tätä. Kanteen suurennettu kuva on yli kolmenkymmenen vuoden takaa. Muistan hyvinkin toki asunnon, mutta myös yöpaidan ja puhelimen.

Kuvastossa oli monia sellaisiakin kuvia, joita en ollut koskaan nähnyt. Nämä noin kahdenkymmenenviiden vuoden takaiset Kilpisjärven ruskatunturikuvat saivat kaipuun sinne heräämään. Ne olivat ihania reissuja! Eri vuosilta kuvat näyttävät olevan, kun tukan väri on vaihtunut. Jos saisin Miehen houkuteltua ensi syksynä sinne? Siis tietysti vain, jos eletään ja tervennä pysytään.

Mieleni teki laittaa tähän bikinikuva, jossa astelen aurinkoisesti vedestä. Siinä alta kolmikymppisenä näytän melkein missiltä. Ainakin Peräkylän Perintöprinsessalta. Vaan enpä kehdannut. Rajansa kaikella!

Kun oli vielä muutakin hauskaa ohjelmaa ja Siskonlikan ja Esikoisen tekemät hyvät kahvitarjottavat, ei päivä olisi voinut tästä parantua. Olin ihan fiiliksissä! Ja mikä parasta, vieraistakin oli hauskat bileet! Sanonpa vain, että suku on paras, vaikka välillä voi tuntua pahimmaltakin. Hienot ja rakkaat tyttäret olen saanut! Siitä, siitäkin, olen kiitollinen!

Jokunen ystävä sanoi, että ei koskaan juhli syntymäpäiviään. Mitä juhlimista vanhenemisessa on? Olen vankasti eri mieltä. Jokainen syntymäpäivä, jonka saa elää, on juhlinnan arvoinen. Siitäkin huolimatta, että välttämättä itsellä ei siihen paljonkaan ansiota ole.

Olen joitakin vuosia sitten törmännyt tähän lauluun ja rakastunut siihen saman tien. Lauloin sen tässäkin juhlassa. Sanat ovat Vexi Salmen. Ja uskokaa tai älkää, Irwin on sen levyttänyt.

 

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille

jolla on aikaa ja tilaa unelmille

ja mielen vapaus

ja mielen vapaus

On vapautta kuunnella metsän huminoita

kun aamuinen aurinko kultaa kallioita

ja elää elämäänsä

ja elää elämäänsä

On vapautta valvoa kesäisiä öitä ja katsella hiljaisen haavan värinöitä

Ja elää elämäänsä

ja elää elämäänsä

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille

jolla on aikaa ja tilaa unelmille

ja mielen vapaus ja mielen vapaus

On vapautta istua iltaa yksinänsä

ja tuntea, tutkia omaa sisintänsä

ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä

On vapautta vaistota viesti suuremmasta

ja olla kuin kaikua aina jatkuvasta

ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä

maailma on kaunis ja hyvä elää sille

jolla on aikaa ja tilaa unelmille

ja mielen vapaus ja mielen vapaus

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat