Nuori rakastunut pari. Yllätysraskaus. Avioliiton opettelua kaksosten kanssa. Kumpikin puoliso puuhastelee omiaan. Ero vaimon aloitteesta. ”Vesat” jäävät isälle äidin toiveesta, ensin toistaiseksi. Vaimo alkoholisoituu. Siitä huolimatta hän yrittää esittää hyvää äitiä lähettelemällä lapsille parin sanan postikortteja. Isä avioituu uudelleen, syntyy uusperhe.

Kuulostaako tutulta? 

Reko Lundan on kirjoittanut näytelmänsä vuonna 1998 eli melkein 30 vuotta sitten. Teemat eivät ole vanhentuneet. Minusta moni asia voisi olla, tai onkin, tunnistettavissa tänäänkin.

Ohjaaja Jaakko Kiljunen kuljettaa meitä vaihdellen vuosikymmeneltä toiselle. Alkukohtauksessa ollaan vuonna 2025 Tampereella. Äiti Hanna Rinne (Mari Turunen) makaa sairaalassa aivoinfarktin saaneena ja osittain muistinsa menettäneenä. Aikuiset lapset Aki Rinne (Kai Vaine) ja Liisa Rinne ( Annuska Hannula) käyvät äitiään katsomassa, kumpikin tyylinsä mukaan.

Takaumissa eletään 1970- ja 1980-luvuilla. Miten riemastuttavaa onkaan nähdä niiden vuosikymmenten vaatteita ja sisustusta! Tuttuja ne ovat näin vanhemmalle valtiomiehelle. Näistä suurimmat kiitokset kuulunevat ohjaajan lisäksi lavastussuunnittelija Mikko Saastamoiselle ja pukusuunnittelija Mari Pajulalle.

Nuorta Hanna Rinnettä esittää Ilona Karpelin ja hänen puolisoaan Ripa Rinnettä Vili Saarela. Molemmat opiskelevat vielä teatteritaiteen opinnoissa Nätyssä. Jo vain on nuoressa sukupolvessa aineksia vaikka mihin! Katriina Lilienkampf muuntautuu uskottavasti moniin rooleihin. Matti Hakulinen on Hannan isoveli ja välillä lasten mainio opettaja ja terveydenhoitajakin.

Koskettavinta tarinassa ovat lasten kokemukset: äidin kaipuu ja harvojen tapaamisten epäonnistumiset. Lapsuus on jättänyt erilaiset jäljet sisaruksiin. Liisa on ”sanoutunut irti” äidistään, tietyllä lailla kovettanut itsensä ja yrittää luoda lapsilleen täysin erilaisen lapsuuden. ” En ota edes saunakaljaa.” Häntä ei sairastuneen äidin hoivaaminen kiinnosta. Kuvaavaa on, miten hän puhuu äidistään sairasvuoteen äärellä veljelleen: ”toi”, ”tosta”, äitiään tarkoittaen.

Aki-veli on toista maata. Hän on holhonnut ja holhoaa alkoholisoitunutta äitiään ja osaksi rahoittanutkin häntä, jo nuoresta asti. Kuvaan kuuluu, että mieleltään hapero äiti todistaa, että koskaan ei ole ottanut viinaa. Mitä nyt Akin mukaan 30 viimeistä vuotta.

Ymmärrettävästi siskosten välillä on ristiriitoja ja toistensa syyttelyä. Jonkinlainen yhteys tuntuu kuitenkin syntyvän. Se antaa toivoa tulevaisuuteen.

Jaakko Kiljusen ohjaustyö on Teatterikorkeakoulun lopputyö ohjauksen koulutusohjelman maisteriopintoihin. Mielenkiintoisesti hän kuljettaa välillä sairaalassa olevan Hanna Rinteen rollaattoreineen nuoremman minänsä kohtauksiin mukaan. Aivoinfarktin kokeneella Hanna Rinteellä lapsuus ja nuoruus sekoittuvat nykyhetkeen. Kohtauksiin liittyvä vuosikymmen on luettavissa näyttämöllä aina ennen kohtausta. Se auttaa pysymään mukana ajassa.

Eilisillan näytelmä oli ravistava ja ajatteluttava! Vielä tänäänkin. Muistoni lähipiirin alkoholisoituneesta äidistä ja keskustelut lasten kanssa nousivat ilman muuta mieleeni. Uskonpa, että en ollut katsomossa ainut, jolle esityksen teemoissa oli tuttua.

Kokeneet näyttelijät ja nuoremmat tekevät yhdessä upean kokonaisuuden! Ensi-illan runsaiden loppuaplodien aikaan taaempaa katsomosta kuuluu myönteistä mölinää. Tulkitsen ne kiitoksiksi esittäjille.

Näytelmän kuvat Tampereen teatteri/Heikki Järvinen