Jonotan marketissa vaa`alle punnitakseni banaaneja. Edessä arviolta kuusikymppinen, lippalakkimies punnitsee – myös banaaneja. Ihmettelen, kun hän laittaa toisen numerokoodin kuin mitä banaaneilla on. Rupean kiertelemään banaanilavaa. Jospa siellä on toisen hintaisia, jopa halvempia tuotteita, kuten toisinaan on. Ei ole.

Samassa huomaan, että mies lähtiessään nappaa lisää banaania jo punnitsemaansa pussiin. Homma käy niin näppärästi, että en olisi sitä edes huomannut, ellen olisi jäänyt taivastelemaan banaaniasiaa.

Mitä? Tämähän on selvä näpistys! Todennäköisesti hän oli hinnankin laittanut jonkun halvemman tuotteen mukaan, tajuan.

Mietin hetken, ilmoitanko henkilökunnalle. Päässäni alkaa soida vanha lapsena käytetty lällätys: Kantelupukki kaakattaa, ettei rauhas saa maatakaan.

Vanhanaikaisesti rehelliseksi opetettuna ja lähes koko elämäni jopa tyhmänrehellisenä toimineena suuntaan kuitenkin lähistöllä olevan myyjän luo ja kerron tapauksen.

Mitä tekee myyjä? Selittelee, miten tällaista aina joskus tapahtuu jatkaen hommaansa. Ei sille mitään voi. Kun ehdotan, että voisihan miehen banaanit vaikka punnita, sanoo hän, että ei kaikkien banaaneja voi punnita. No, mitäpä minä. Totean, että hinnoissahan me muut sitten maksamme kaikki näpistykset. Niinhän se on, myöntelee empaattisesti myyjä.

Myyjän suhtautuminen ällistyttää minua niin paljon, että laitan sähköpostiviestiä kauppiaalle. Kerron taas näkemäni ja myyjän reaktiot. Haluan tietää, onko tämän kaupan yleinen suhtautuminen näpistyksiin. Samalla muistutan siitä, että nuorten näpistyksistä kyllä kerrotaan jatkuvasti, mutta unohdetaan se, että kyllä osassa vanhempiakin sitä vikaa löytyy.

Kauppias vastaa samana päivänä iltakymmenen jälkeen. Kaupalla on tiukka suhtautuminen näpistyksiin ja varkauksiin. Tällaisessa tilanteessa myyjiä on opastettu ottamaan yhteyttä myymäläetsivään. Kauppias haluaa tietää kaupassa asiointiaikani ja myyjän tuntomerkit.

Vastauksessani kerron kaupassaoloaikani. Myyjän tuntomerkkejä en juurikaan edes osaisi antaa. Myyjän jäljittämisen sijasta kehoitankin kauppiasta kertaamaan pelisäännöt kaikille myyjille.

Oma toimintani jää itseäni yhtä paljon rassaamaan kuin myyjän toiminta. Olisiko minun pitänyt olla kuin en olisi mitään nähnytkään? Siinä tapauksessa olisin hyväksynyt toiminnan. Omaatuntoani rauhoittaa, että ilmiannostani huolimatta mies ei jäänyt kiinni. Ei ainakaan minun toimestani.

Ystäväni kysyy, oliko mies köyhän näköinen. Sisäänrakennettuna mielestäni oli ajatus, että köyhällä on oikeus varastaa. Siinäpä taas kiperä, eettinen kysymys. Jos on köyhä, onko oikeus varastaa? Miehen taloudellisesta tilanteesta en saanut kylläkään mitään vinkkiä.

Kokemus opettaa. Taidan kauppareissuilla pitää jatkossa silmäni tiukasti omissa ostoksissani. Silloin en ainakaan näe mitään epämukavaa. Ei tarvitse painia hankalien eettis-moraalisten ongelmien kanssa. Ainoa ongelmani on kenties se, ostanko Oltemannia vai Edamia.

Tuntuupa mukavalta ajatukselta!

Kommentit (2)

Tellervo

Tunsin kerran itseni aika turhautuneeksi vastaavassa tilanteessa. Kaksi yläkouluikäistä kahmi iltamyöhän tunteina tavaratalon kemikaaliosastolta  meikkejä ym. laukkuihinsa.  Tuijotin tyttöjä kysymysmerkkinä, mutta eivät panneet sitä pahakseen. Lähtiessäni kerroin näkemästäni  kassalla, kun  muuta henkilökuntaa en nähnytkään.  Vastaus  hävikki tulee halvemmaksi kuin iltatyöntekijän palkkaaminen! Asiakkaat maksavat hävikin, mutta me asiakkaat myös tyttöjen  alkavan "laittomuusuran" seuraukset veromarkoissa.  Tällaisella suhtautumisella kauppa  mahdollistaa ja palkitsee  "tilaisuus tekee varkaan"- käyttäytymistä, joka voi vaikeuttaa jopa tuhota  nuoren elämän alkua. 

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015

Tellervo, asiaa kirjoitat! Kyse ei tosiaankaan ole ainoastaan kauppiaan hävikistä ja meidän ostajien ja veronmaksajien rahoista. Etenkin nuorten kohdalla voi tosiaan olla kauaskantoiset ja ikävät seuraukset. Varhainen kiinnijäänti on parasta, mitä nuorelle voi tässä asiassa tapahtua.

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena , Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti!

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat