Ihmiset räpläävät kännyköitään. Juttelevat rempseästi takana istuvien kanssa. Huutelevat vitsaillen peräpenkkiin.

Missä siis olen?

Yläkoulussa?

Olen eduskunnan täysistuntosalissa, jossa on meneillään perjantainen ”tynkäistunto”. Nappeja painellaan ja päätöksiä tehdään. Yhtään en kyllä tiedä mistä. Puhemies Paula Risikko kertoo lain numeron ja pykälät. Yksi kansanedustaja (jota en tunnista) aina ehdottaa ja toinen (aina sama, jota en tunnista) kannattaa. Sitten äänestetään.

Olen ihan Liisana Ihmemaassa.

Paikalla on kuitenkin lähes koko sakki, parikymmentä vain puuttuu. On Soinia, Sipilää, Vanhasta, Grahn-Laasosta, Kiki Elomaata, Guzeninaa ja monta muuta. Tuttua ja tuntematonta. Myöhemmin kohun aikaansaanutta Harkimoa ei kylläkään näy.

Kun asioiden seuraaminen ei vaadi täyspäistä huomiotani, jää aikaa katsella ylös ja ympärilleen. Outo on paikka, kun koskaan aikaisemmin en ole täällä käynyt.

Monilla muillakin lehtereillä on vierailijaryhmiä.

Pyöreän salin kupolikatto on tehty puristetusta sokeriruokomassasta. Viime vuonna päättyneessä eduskuntatalon suurremontissa myös katto uusittiin. Sokeriruokoa etsittiin niin sanotusti kattien ja rakkien kanssa. Lopulta löytyi jostakin, olkoon nyt vaikka Timbuktusta (se paikka se ei ollut, mutta kaukana kuitenkin) lopettamassa oleva tehdas, jonka koko loppuvarasto ostettiin. Nyt on vielä varastossa seuraaviin tarpeisiin.

Wäinö Aaltosen Työ ja tulevaisuus – veistossarja tuotiin istuntosaliin vuonna 1932. Jo muutaman kuukauden päästä sitä vaati poistettavaksi 17 kansanedustajaa ”eduskunnan arvoa alentavina ja siveyskäsityksiä loukkaavina”.  Remontissa vaihdettiin pronssisten patsaiden tilalle alkuperäiset, kullatut kipsiveistokset. Päinvastoin kuin mieshahmoiset patsaat, naishahmo on selin saliin. Sitä on perusteltu sillä, että nainen (äiti?) haluaa näyttää käsivarrellaan olevalle pienelle pojalle istuntosalin ( vaiko maailmaa yleensä?).

Kun täysistunnon äänestykset ovat lopussa, väki katoaa nopeammin kuin varpusparvi. Muutamat jäävät ja jotakin sinne vielä Risikon johdolla jäädään puuhailemaan, kun mekin poistumme.

Vuonna 1931 rakennettuun eduskuntataloon ei tulla kuin mihin tahansa tölliin. Kutsukin täytyy ensin olla. Nimilista on oltava hyvissä ajoin eduskuntaan toimitettuna. Annetusta tuloajasta ei saa myöhästyä, mutta ei myöskään olla etuajassa. Ymmärrän sen tarkkuuden, kun myöhemmin kuulen, että vartin välein vierasryhmiä saapuu. Uusittu talo vetää.

Me vieraat emme toki kopsuttele isoja paraatiportaita sisään. Odottelemme sivuovella. Pääsemme turvatarkastukseen. Kyllä hälyttimet soivat tämän tästä, kun me Selkäyhdistyksen ihmiset tekonivelinemme ohitamme portin.

Isäntänä toimiva kansanedustaja Jukka Gustafsson odottaa meitä jo turvatarkastuksen jälkeen käsi ojossa. Myöhemmin hän tarjoaa kahvit demareiden ryhmähuoneessa, jonne itse ehtii vain vähäksi aikaa. Avustaja hoitelee käytännön hommia.

Tivaamme Gustafssonilta Tampereen asioistakin, kun hän sielläkin valtuustossa vaikuttaa. Säästöjä, säästöjä. Kukapa muuta luuli, kun rahaa täytyy riittää ratikkaan, maauimalaan, Katto ja areena hankkeeseen  ja tunneliin jo upposi vaikka mitä. Mutta mitäpä minä. Isot pojat ja tytöt päättää. Mie vain välillä narisen ja maksan korotettuja terveydenhuoltomaksuja.

Kun Jukka on hommissaan (mihin nyt sanoikaan menevänsä, oliko valiokunta?), opas kuljettaa meitä.

Jos noustaan niitä isoja portaita taloon, tullaan pääaulaan. Oikealla kuvassa näkyy vähän ruskeista kaapeista, joita on tarkoitettu kansanedustajien päällysvaatteille. Moni vie ne kuitenkin kuulemma työhuoneeseensa. Oliko turha investointi?

Pääaulasta johtavat isot, kauniit marmoriportaat ylöspäin.

Pääaulan yläpuolella on valtiosali pysteineen ja kauniine kattokruunuineen. Täältä näemme usein vilahduksen uutishaastatteluissa.

Vaikka portaat ovat kauniit, kaikkien ei tarvitse niitä kavuta, ellei halua. Kuuluisat Pater Noster- hissit vievät talossa työskenteleviä sutjakkaasti kerroksesta toiseen. Iso kyltti hissien edessä kertoo: Vain talossa työskenteleville. Och samma på svenska. Kohdalle sattunut kansanedustaja Pia Viitanen näyttää mallia. Kovin näyttää hissi vaativan oikea-aikaista toimintaa. Hyvä, kun ei pääsekään kokeilemaan, mistä itsensä löytäisi. Lattialta rähmältään?

Pääsemme syömään (toki omakustanteisesti) vuonna 2004 valmistuneen Pikkuparlamentin ravintolaan. Gustafssonin puheitten perusteella ymmärrän sen olevan etuoikeutettua. Siellä pääsemme taas turvatarkastukseen ja henkkaritkin katsotaan. Tässä talossa on myös osalla työhuoneet.

Pikkuparlamentin jossakin aulassa on puuveistoksia. Kyltistä näen, että kyse on Aimo Katajamäen töistä vuodelta 2006 ja nimeltään Puun kansa. Ei hassumpia. Mietin vain, liittyykö tähän sijoituspaikkaan jotain symboliikkaa?

Kotiin viemisiksi saamme Matrikkelin huhtikuussa 2015 valituista kansanedustajista. Siinäpä iltalukemista. Sieltähän saa tehtyä vaikka millaisia tilastoja: ikä, koulutus, siviilisääty, lapset ym. Äkkiselailulla näyttää kuitenkin siltä, että kaikilla ei ole kaikkia tietoja. Esimerkiksi Teuvo Hakkaraisella ja Hjallis Harkimolla ei ole mitään koulutustietoja. Tietohan se on aina tämäkin.

Vaikka tehkööt muut noita tilastoja. Minä luen iltasaduksi vaikka nobelisti Ishiguron teoksia. Ovat niin hiivatin mahtavia ja koukuttavia. Minusta. Yhdestä ystävästä ainakaan ei.

Reissu tuli tehtyä ja eduskuntatalo nähtyä. Kannattiko lähteä Kehä kolmosen takaa? Jo vain kannatti!  Kaunis on! Sopii siellä toivottavasti edustajienkin olla siivosti ja tehdä toivottavasti ihmismäisiä päätöksiä.

Omaa perhettä hikeennytän aina kyselemällä arviota tapahtumista numerolla yhdestä kymmeneen. Nyt kysyn itseltäni ja vastaan: Ysipuoli. Mistä puolikas miinusta? kysyy joku. No, eihän täydellistä olekaan.