Katselen miestä, joka haravoi Torremolinoksessa metallinpaljastimella Välimeren rantaviivaa harva se päivä. Välillä hän pysähtyy, kaivaa lapioonsa hiekkaa ja tarkastelee sitä. Joskus merkkiäänin antaja ei olekaan siinä lapiollisessa, vaan on otettava uusi. Aika usein sormet noukkivat hiekan joukosta jotakin ja tiputtavat sen vyölaukkuun.

Ennen kuin pääsen miehen touhuja ihastelemaan täytyy jännittää, pystyykö Norvegian meidät lennättämään Malagaan osan koneiden lentokiellon takia. Hyvin onnistuu ja ihan aikataulun mukaan. Malagasta on lyhyt heitto paikallisjunalla Torremolinokseen. Hotellin löytäminen on sitten jo eri juttu.

Jostakin mielen syövereistä mieleeni nousee Olavi Virran laulu onnellisesta kylästä Malagan lähellä. Tuolloin elettiin 1950-lukua ennen turismia. Nykyään Torremolinos ei ole enää kylä, vaan vajaan 70.000 hengen kaupunki. Onnellisuudesta en mitään tiedä. Ihmiset ovat kyllä erinomaisen ystävällisiä. Mahtaneeko se kertoa onnellisuudesta? Sen ainakin tiedän, että tyytymättömät, onnettomat ihmiset ovat monesti epäystävällisiä ja ärhenteleväisiä.

Kadun varsilla runsaina kasvavat mandariinit ovat järkyttävän karvaita. Satun tietämään. Ilmankos ne saavat olla puissa rauhassa.

Espanjan suuri mies, taiteilija Pablo Picasso on ikuistettu patsaaseen täälläkin.

Maaliskuun loppupuolen sää Torremolinoksessa on useimpina päivinä shortsi- ja teepaita -keli. Useimmiten aurinkoa, ei kuitenkaan hellettä. Rannan tuntumassakin tarkenee hyvin, vaikka siellä ajoittain tuuleekin.

 Hotellimme Melia Costa del Sol sijaitsee meren äärellä. Huoneemme on seitsemännessä kerroksessa. Tämän tästä kipaisemme rappusia ylös. Kipaisemme? No, en ainakaan minä. Flunssan jälkiyskä hillitsee kipaisemista tavallista enemmän. Kapuan kuitenkin. En sentään raahaudu.

Parvekkeeltamme voi ihailla merta ja mikä vielä parempaa, kuunnella meren kohinaa. Yhdennentoista kerroksen ravintolaterassilta näkymät sen kuin vaan paranevat. Pimeän aikaan kuohut kuulostavat ja näyttävät uhkaavilta.

Melia-hotellin aamiainen saa ensimmäisenä aamuna suun loksahtamaan auki. Runsaita ja hyviä hotelliaamiaisia olen toki aikaisemminkin saanut, Suomessakin, mutta tämä lyö ne laudalta. Hunajakennojakaan en ole tavannut sen koommin kuin isä mehiläisiä ”kasvatti”. Aamunsa voi aloittaa vaikka kuoharia lipitellen. Ja kyllä. Joka aamu otamme pikkukulaukset. Maassa maan tavalla , hotellissa hotellin tavalla ja aamiaisella aamiaisen tavalla, vai miten se meneekään. Sama runsaus on myös seisovan pöydän illallistarjoiluissa.

Hotellimme sijaitsee alhaalla rannassa. ”Yläkaupunkiin” vievät kahdetkin portaat. Suoremmissa ja jyrkemmissä portaissa askelmia on 118. Loivemmassa reitissä turistikauppojen kautta askelmia on 196 tai ainakin noin sen verran. On siis varaa valita. Vaihtelu virkistää.

Jyrkempien rappusten yläpäässä on eräänlainen "uurnahautausmaa". Hyvä ihme, miten paljon siellä niitä onkaan! Ovi sinne ei ole auki kuin joinakin päivinä.

 

Aurinkorannikolla kylät ja kaupungit seuraavat toisiaan. Kävelijöitä kun olemme, tietysti rupeamme laittamaan tossua toisen eteen. Jossakin vaiheessa huomaamme olevamme Benalmadenassa. Kilometrejä Torremolinoksesta tulee vajaa neljä. Satamassa huvittelemme kuvittelemalla, minkä paatin myytävänä olevista ostaisimme. Ikäänkuin meillä olisi rahoja loistopaattiin. Ja ikäänkuin meistä olisi paatilla reissaamaan.

Fuengerolaan Torremolinoksesta on jo vähän pitempi matka, 14-16 kilometriä. Riippuu mihin asti kaupungissa menee. Matkamme ainut pilvinen päivä on otollinen Fuengerolan reissulle. Kuljemme osin rantahiekkaa, osin rantakatuja.

Matkalla näyttää jo uhkaavasti siltä, että mies, jonka kanssa tallustan, häviää minulta. Kas näin se tapahtuu.

Menen Shellin huoltoasemalle vessaan. Mies sanoo, että hän minnekään huoltoasemalle tule, vaan menee vieressä olevaan hotelliin. Kun häntä ei kuulu takaisin, soitan. Olen täällä uima-allasalueella eksyksissä. En tiedä, miten pääsen pois, kertoo mies. Odotan, odotan. Ei kuulu. Johan nyt. Onko minun mentävä kysymään respasta? Sanonko, että mieheni, 192 cm, hävisi tänne? Veikö mafia? Lopulta hän tulee. Hän oli kierrellyt kerroksissa uloskäyntiä etsien, kun ei ollut tiennyt, että sisään- ja uloskäynti on kuudennessa kerroksessa. Kysyen oli lopulta kylä löytynyt.

Hotellista saamme suomalaisten lehden Fuengirola.fi. Sitä selaillessa tuntuu kuin lukisi Tamperelaista. Suomenkielisiä palveluita on joka lähtöön. Harrastaa voi vaikka mitä, tietysti suomeksi. On vierailemassa niin viihdetaiteilijoita kuin eduskunta- ja eurovaaliehdokkaita. Vajaan 80 000:n asukkaan Fuengerolassa lienee suomalaisia 4000-5000. Useimmat vastaantulevat tai ohittamamme ihmiset kuuluvat puhuvan muuta kuin suomea. Juna-asemaa etsiskellessämme neuvojiksi sattuu kuitenkin suomalainen pariskunta. Kun asema löytyy, niin juna tuo meidät parissakymmenessä minuutissa takaisin Torremolinokseen.

Sitä olen tässä vähän tässä mietiskellyt, että jospa lähtisin takaisin Torremolinokseen metallia rannasta etsiskelemään. Tiedä, mitä löytyisi. Onhan minulla valmiina hommaan jo metallinpaljastin. Ostin sen jossakin vaiheessa, kun autoni avaimet olivat hukassa. (Ovat muuten edelleenkin). En ole sitä edes pakkauksesta ottanut. Tajusin, että huushollissa on sen verran metallia siellä ja täällä, että jatkuvaa olisi piippaus. Sitä paitsi, on minulla vyölaukkukin. Itse asiassa kaksi. Eihän tässä puutu paljonkaan muuta kuin lentolippu.

Kun näitä suunnitelmiani miehelle puhelen, hän sanoo, että hän myös. Mitäs siellä tekisit? utelen. Rakentaisin rantaan näitä ”hiekkalinnoja”. Sitten siinä hiekalla makoillen odottelisin, että turistit tiputtelevat rahaa lippaaseen, unelmoi hän. Luulenpa, että hänen täytyy vaan vielä selvittää, mitä materiaalia niihin on käytetty, pelkästä hiekasta ne eivät voi olla. Näin ainakin luulen. Vaan mistä minä tiedän.

Voi olla, että ihan kevätturistisesonkiin emme ehdi matkaan, mutta jospa jo syksyksi. Tänä vuonna tai jonakin muuna vuonna.

Tarkkailkaa siis jatkossa Torremolinoksen rantoja sillä silmällä.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat