Menneisyys ja tulevaisuus ovat tuntemattomia. Menneisyydestä tulee aina erilainen riippuen siitä, kuka katsoo. Tämä pätee paitsi historian kirjoitukseen, myös yksittäisen ihmisen menneisyyteen. Siksi menneisyydestä ei voi ennustaa tulevaisuutta. Jokainen aikakausi tuottaa uutta historian kirjoitusta sen mukaan, mitä aikakausi tarvitsee.  Tulevaisuuden merkit ovat nähtävissä jo nykypäivässä, eivät menneisyydestä.

Jos tällaisen menneisyyden nollaamisen olisi tehnyt joku kavereistani, olisin puhunut hänet suohon.

Kun näin väittää Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professori Timo Airaksinen, en heti rohkene totaalisesti vastaankaan väittää. Hyviä perusteluja hänellä lienee asialle. Samaa mieltä olen siitä, että jokainen aikakausi tuottaa omaa kuvaansa menneisyydestä. Hyvänä esimerkkinä on juuri ilmestynyt Teemu Keskisarjan kirja Hulttio – Gustaf Mannerheimin painava nuoruus. Sen sisältöistä kirjaa ei olisi voitu julkaista joitakin vuosikymmeniä sitten. Tietysti voi kysyä, mihin meidän aikamme nyt erityisesti tarvitsee tämän sorttista historian kirjoitusta.

Yksittäisen ihmisen menneisyyden merkityksestä olen kuitenkin jo heti kättelyssä eri mieltä.  Kyllä tietoa menneisyydestä tarvitaan oman minän rakentamiseen. Kuvitellaanpa tilanne, että ihminen esimerkiksi jonkun aivovamman takia hukkaisi menneisyytensä. Aika lailla tyhjän päällä siinä olisi. Toki on niin, että eri ihmisten käsitykset esimerkiksi omasta menneisyydestäni varmaankin osaksi eroavat toisistaan. Olennaista onkin se, miten sen itse näen ja koen. Tapahtumien merkitykset toki usein muuttuvat ikääntymisen myötä.

Airaksinen esittää kirjassaan kymmenen kysymystä maan tilasta tulevaisuuden näkemyksineen, joihin itse vastaa. Vastauksia tulee esimerkiksi siihen, millainen maa Suomi on ja kenelle Suomi kuuluu. Airaksinen sanoo kirjoittaneensa positiivisen kirjan, vaikka yleensä on valitteluun taipuvainen. Tulevaisuus näyttäytyy toiveikkaana sen suhteen, että hyvät arvot toteutuvat. Aionkin Airaksisen näkemyksistä kiinnostuneena lukea hänen kirjansa Sinivalkoinen kirja – menneisyyden Suomi tulevaisuudessa. Kirjastossamme se on kuitenkin vasta hankinnassa.

Airaksisen ja muutaman muun kirjailijan haastatteluja kuuntelin Kirjamessuilla Messukeskuksessa viime torstaina. Olen jo monta vuotta ajatellut mennä messuille, mutta jotenkin ne ovat aina livahtaneet ohi. Tänä vuonnakin totesin, että jaha, nyt ne ovat, enpä ehdi. Ensi vuonna sitten. Kohta kuitenkin ymmärsin, että näillä vuosikymmenillä ei kannata joka vuosi siirtää eteenpäin asiaa, josta on kiinnostunut. Toiselle sijalle jätin sitten torstain muut menot ja nousin junaan.

Kesti jonkin aikaa, ennen kuin osasin suunnistaa Messukeskuksen isossa tilassa, vaikka kartta olikin. Pyörin alussa ympäriinsä kuin hyrrä etsien paikkaa, josta messuklubilaisen piti saaman ilmainen kirja. Lopulta tarrasin kiinni lappukaulamieheen, joka sitten vei perille. Näin sain jännärini. Minä, joka uskallan lukea vain ihan kevytjännäreitä ja niitäkin vain päivällä, erityisesti sitä tarvitsin. Kun ilman saa ja niin edelleen.

Mielenkiintoista kuunneltavaa oli teatteriohjaaja Ritva Siikalalla. Hän kertoi omaelämäkerrallisesta kirjastaan Musta sielu valkonaama. Siikalalla on monikulttuurisia kokemuksia niin työssään kuin perheessään. Hänellä on yksi kotitekoinen tytär (kuten hän itse sanoo)  ja yksi Etiopiasta kuukauden vanhana adoptoitu poika. Lisäksi hänellä on gambialainen vävy. Lapsenlapsia on seitsemän, jotka kaikki ovat puoliksi afrikkalaisia.

Siikalaan on läpi elämän vaikuttanut moraalinen sokki, jonka hän koki nuorena. Heillä kotona Kemissä vieraili saksalaisia upseereita, jotka olivat ystävällisiä ja kohteliaita. Myöhemmin hän luki Anne Frankin päiväkirjan eikä voinut käsittää, miten nämä mukavat saksalaiset olivat voineet tehdä tällaista Annelle ja monille muille. Kun hän vielä myöhemmin näki kirjan teatteriversiona, se ratkaisi hänen ammatin valintansa.

Vaikka Siikala on paljon tehnyt monikulttuurisuustyötä, hän sanoo, että ei ole mikään hyvä ihminen. Hänkin on saanut itsensä kiinni tietyssä tilanteessa  pään läpi viuhahtaneesta ajatuksesta, että afrikkalainen lapsenlapsi ei kuulu tänne, tähän ympäristöön. On väärän värinen. Ja hävennyt sitä heti. Siikala sanoo kuitenkin pyrkivänsä menemään häpeän kynnyksen yli.

Miten rehellisen tuntuista ja mielenkiintoista kerrontaa! Tämäkin kirja on luettava. Näytti olevan jopa kirjastossa hyllyssä.

Minna Canthista olivat keskustelemassa Minna Canth areenalla ohjaaja Kaisa Korhonen, Canthista kirjan jo aikaisemmin kirjoittanut Minna Maijala ja Kuopion kirjailija Sirpa Kähkönen. Ajankohtaista on, että Korhonen ohjaa Seppo Parkkisen kirjoittaman näytelmän Minnasta Kansallisteatteriin nimeltään Kertomus uuden ajan ihmisistä. Tätä keskustelua en jaksanut kauan kuunnella, koska lukupiirissämme me Käpyset paneuduimme tämän aikansa radikaalin, rohkean tasa-arvonaisen elämään jo viime keväänä. Nyt on tarkoituksena tehdä reissu kevätpuolella teatteria katsomaan. Kun eivät nyt vain pilaisi meidän mielikuvaamme Minnasta!

Antti Eskola Vanhuus-kirjansa kanssa luonnollisesti oli messuilla mukana. Hänen haastattelijansa oli ei enempää eikä vähempää kuin Jörn Donner, vanha itsekin. Antti Eskolan näkemykset sinänsä ovat tulleet jo useaan kertaan lehdistä luettua. Donnerin ansiosta odotin keskusteluun jotain uutta säpinää. Sitähän odotan yhä vieläkin. Kävi nimittäin niin, että haastattelutila oli niin pieni, että sisään mahtui vain vähän väkeä, minä en. Ihmettelen, miksi tilaisuus oli järjestetty suljettuun huoneeseen. Muut ohjelmapisteet olivat pääsääntöisesti ison tilan jossakin nurkassa. Tällöin seisomapaikkojakin oli melkein pilvin pimein ja ääni kuului kauemmaksikin.

Jonkun mielestä voi olla häpeä tunnustaa, että olin kuuntelemassa myös Murhalesken muistelmia eli Anneli Aueria. Siellä kuitenkin oli iso joukko muitakin häpeämässä. Seinät olisivat pullistelleet, jos niitä olisi ollut. Joku ystävä jo sanoi tuohtuneena, että kyllä sen Auerin sitten pitää kovasti rahastaa. Kirjoittamisopintojeni ansiosta tiedän, että kustantajat vähän niin kuin velvoittavat kirjailijoita mainostamaan teoksiaan. Hehän niistä suurimman hyödyn saavat, joskin myös kirjojen tuottamiseen rahallisesti panostavat.

Aueria selvästi jännitti. Loppua lukuun ottamatta hän ei kertaakaan katsonut yleisöön, vaan istui siihen sivuttain ja katseli vain haastattelijaansa. Tilaisuuden jälkeen joku takanani totesi: Tavallisen oloinen nainen. Näin minustakin. Tuntemani ihmiset ovat yleensä sitä mieltä, että miehensä murhaan hän on ilman muuta syyllinen. Minä en liputtaisi syyllisyyden sen enempää kuin syyttömyyden puolesta. Jos tuomarit, joilla sentään on ollut hiukka enemmän tietoa asiasta kuin meillä, ovat olleet eri mieltä syyllisyydestä, niin tuskin me lehtitietojen perusteella pystymme asiasta totuutta tietämään. Hänenkin kirjansa aion lukea. Varasin jo. Tuskin tämän pahemmaksi tulen, vaikka sen luenkin.

Tässä tärkeimmät kokemani palat Kirjamessuilta. Ei muuta kuin edelleen lukemaan. Lukeminenhan tutkitusti helpottaa stressiä ja todennäköisesti ehkäisee dementiaa. Väittävät lukemisen auttavan jopa nukahtamisessa. Ja kissan viikset! Jos on vähänkään vetävä kirja illalla, nukkumaan en malta ruveta, vaikka väsyttäisikin.

Vaikka olin yksin liikenteessä, niin yllättäen sain seuraa siskon likasta menomatkalle , hesalaisesta ystävästä lounaalle ja tamperelaisesta ystävästä kotimatkalle. Ei huono, sanoisi Jorma U.

Messupäivän opit:

1. Maailma on mielenkiintoisia asioita väärällään.
2. Jos kiinnostaa joku asia, lähde, vaikka ei niin hyvää aikaa olisikaan. Jos oikein viimosen päälle sopikaa aikaa etsii, sitä ei koskaan tule.
3. Kirjamessuilla on aivan liikaa tapahtumia, niin että kaikkiin mielenkiintoisiin ei ehdi. Usein haluamasi haastattelut ovat sitten jopa samaan aikaan. Älä saa itkupotkuraivareita. Hyväksy se.
4. Jos olet päättänyt olla ostamatta messuilta kirjoja, voit aina lipsua, mutta vain vähän.
5. Suosi arkipäivää Kirjamessuilla, jos haluat välttyä tungokselta.
6. Suosi viikonloppua Kirjamessuilla, jos haluat nähdä ja kuulla kuumimpia nimiä.
7. Jos asut kaukana Helsingistä ja haluat Kirjamessuille, muuta Tampereelle. Täältä pääsee puolessatoista tunnissa Pasilaan, josta kävelet noin puoli kilometriä Messukeskukseen.